maanantai 13. joulukuuta 2010

Suomen suosituin ympäristölaki on…

Lehdessä oli juttu suosituimmista Google-hauista. TV-ohjelmista eniten etsittiin Big Brotheria. Tämä blogi kantaa kortensa tutkivan journalismin kekoon ja tarjoaa listan Googlen tilastojen mukaan etsityimmistä ympäristölaeista vuosina 2004–2010:
suosioindeksi
1.jätelaki100
2.maankäyttö- ja rakennuslaki73
3.yksityistielaki61
4.vesilaki59
5.ympäristönsuojelulaki51
6.terveydensuojelulaki44
7.metsälaki34
8.luonnonsuojelulaki29
9.kalastuslaki24
10.kaivoslaki15

Kiinteistönmuodostamislaki, maa-aineslaki ja naapuruussuhdelaki eivät aivan mahtuneet kymmenen kärkeen. Päästökauppalaki, ympäristövahinkolaki ja YVA-laki keräsivät vielä vähemmän hakuja.

Jätevesiasetusta en hyväksynyt asetustasoisena mukaan kilpaan (tosin myös jätevesilain nimellä on tehty runsaasti hakuja). Pitkän ajan keskiarvoissa jätevesiasetuksen suosio olisi sijoittunut jonnekin terveydensuojelulain tuntumaan, mutta vuonna 2010 jätevesiasetus on ollut ylivoimaisesti haetuin ympäristösäädös.

Yritin verrata näitä myös suosituimpiin televisio-ohjelmiin, mutta ne eivät oikein mahtuneet samalle asteikolle. Nähtävästi Suomen ”big brother” hakujen vastaava indeksi olisi suunnilleen 10 000.

Hyvää joulun aikaa. Uusia bloggauksia jälleen noin tammikuun puolessa välissä.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Vaatimuksia haja-asutusalueen kaavoitukselle

Omakotitalo järven rannalla. Pihassa kaksi autoa, joilla hurautetaan muutama kilometri viereiseen kaupunkiin töihin. Onko tämä suomalainen unelma, ympäristörikos vai molempia?

Vähän tuontyyppisestä alueesta taisi olla kyse jutussa, josta korkein hallinto-oikeus julkaisi lyhyen ratkaisuselosteen viime viikolla (KHO 1.12.2010 t. 3594). Joroisten kunta on kaavoittanut uuden asuinalueen. Äänestyspäätöksellä KHO kumosi asemakaavan. Kunta ei ollut tehnyt riittäviä selvityksiä, kun se oli laatinut kaavaa.

Riittämättömät selvitykset ovat yleisin syy sille, että tuomioistuin kumoaa asemakaavapäätöksen. Mielenkiintoisinta näissä tapauksissa on, mitkä selvitykset ovat olleet riittämättömiä ja minkä vuoksi.

Joroisten tapauksessa valittajien silmätikkuna oli liikenne uudelle asuinalueelle. Se tapahtuisi yksityistien kautta, eikä tien parantamisesta ollut tehty päätöksiä. Valittajat valittivat ensin Kuopion hallinto-oikeuteen. Se käsitteli päätöksessään mm. sitä, olisiko tien kunnostamista pitänyt selvittää tarkemmin ja aiheuttivatko liikennejärjestelyt kohtuutonta haittaa tiekunnan osakkaille. Hallinto-oikeus piti selvityksiä riittävinä ja kaavaa lainmukaisena.

Myös KHO:n mielestä liikenneasiat olivat tärkeitä. Päätöksen perustelut lähtevät kuitenkin yleisemmältä tasolta, yhdyskuntarakenteesta. Alueelle oli suunniteltu suhteellisen suuri määrä tehokasta ympärivuotista asutusta. Alue sijaitsi usean kilometrin päässä kunnan keskustaajamasta lähellä viereisen kaupungin rajaa. Alueella ei ollut oikeusvaikutteista yleiskaavaa. Mm. näiden syiden takia kunnan olisi pitänyt selvittää huolellisemmin uuden asutuksen vaikutus sekä Joroisten kunnan että viereisen Varkauden kaupungin yhdyskuntarakenteeseen. Kyse ei ollut vain siitä, löytyvätkö rahat tien parantamiseen.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Ympäristöasiat yhteen vai useampaan hallinto-oikeuteen

Hallintolainkäytön tasotyöryhmän mietintö on julkaistu. Työryhmän nimi ei ole selvin mahdollinen, mutta se on miettinyt mm. hallinto-oikeuksien välistä tehtävien jakoa. Suurin muutosehdotus ympäristöpuolella näytti liittyvän Vaasan hallinto-oikeuden asemaan.

Nykyisin Vaasaan valitetaan koko maan ympäristö- ja vesiasioista. Työryhmä ehdottaa, että jatkossa kuntien viranomaisten myöntämistä ympäristöluvista valitettaisiin oman alueen hallinto-oikeuteen. Sen sijaan valitukset aluehallintovirastojen ympäristölupapäätöksistä voitaisiin edelleen keskittää. Mietinnössä tosin puhutaan keskittämisestä ”yhteen tai kahteen hallinto-oikeuteen”, kun nykyisin kaikki asiat menevät siis Vaasaan.

Itsekkäästi asianajajan kannalta ajatellen kaikkien asioiden keskittämisessä ei ole ollut ongelmia. Päinvastoin, kun paljon asioita käsitellään yhdessä hallinto-oikeudessa, tulevat sen työskentelytavat tutuiksi. Hallinto-oikeuksien työkuormituksen jakamisen, järjestelmän johdonmukaisuuden ja asianosaisten kannalta tilanne on varmasti monitahoisempi.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Oikeustapauksia päästökaupasta

Viime viikkoina olen pohtinut kasvihuonekaasujen päästökauppaan liittyviä asioita. Yllättävän paljon löytyy jo mm. EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntöä. Tässä malliksi pari päätöstä Unionin yleisestä tuomioistuimesta (aiemmin ensimmäisen asteen tuomioistuin, valitusoikeus Unionin tuomioistuimeen):

1. Kansallisten suunnitelmien hyväksyminen (23.9.2009: Puola v. Komissio T-183/07 ja Viro v. Komissio, T-263/07)

Päästökauppakaudelle 2008-2012 jokaisen EU:n jäsenvaltion piti laatia suunnitelma valtion jakamien päästöoikeuksien kokonaismäärästä ja oikeuksien jakamisesta laitoksille (NAP). Komissiolla oli oikeus hylätä suunnitelma kolmen kuukauden kuluessa sen esittämisestä. Komissio esitti useimpien valtioiden suunnitelmiin muutosvaatimuksia. Esimerkiksi Suomi pienensi toiminnanharjoittajille jaettavien päästöoikeuksien kokonaismäärää komission vaatimalla tavalla 2,042109 miljoonalla tonnilla. Kaikki maat eivät hyväksyneet komission päätöstä ja osa valitti päätöksistä. Unionin yleinen tuomioistuin on kumonnut ainakin Viroa ja Puolaa koskevat komission päätökset.

Tuomioistuin mm. lausui, että komissio oli käytännössä asettanut jäsenvaltion päästöoikeuksille täsmällisen ylärajan. Direktiivin mukaan tämä kuitenkin on jokaisen jäsenvaltion tehtävä. Edelleen tuomioistuin katsoi, että komission väite siitä, että sen omat laskelmat ovat luotettavampia kuin jäsenvaltion, ei vielä osoita, että jäsenvaltion laskentatapa on direktiivin vastainen.

2. Direktiivin osittainen kumoaminen (2.3.2010: Arcelor v. Parlamentti ja Neuvosto, T-16/04)

Teräsyhtiö Arcelor vaati mm. EU:n päästökauppadirektiivin osittaista kumoamista. Yksityinen henkilö tai yritys ei voi yleensä vaatia tällaista, mutta poikkeuksellisesti se on mahdollista, jos direktiivi koskee henkilöä tai yritystä ”suoraan ja erikseen”. Arcelor yritti mm. väittää, että se kuuluu raakaraudan tuottajien muuttumattomaan ja suljettuun ryhmään ja että tässäkin ryhmässä sen asema on ainutlaatuinen sen tuotantovolyymin ja konsernin rakenneuudistuksen takia. Kriteerin "suoraan ja erikseen" tulkinta on kuitenkin perinteisesti ollut tiukka, eikä se lieventynyt tälläkään kertaa. Arelorin vaatimusta direktiivin kumoamisesta ei tutkittu.

Päätöksiä löytyy täältä.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Estellisyys tiekunnan kokouksissa

Viime aikoina ovat puhuttaneet erityisesti poliitikkojen esteellisyydet, mutta ei ole helppoa muuallakaan. Korkeimman oikeuden esittelijä ja viisi tuomaria saivat aikaan neljä eri kantaa pohtiessaan, saako yksityistien hoitokunnan jäsen osallistua tiekunnan vuosikokouksessa tilityksen hyväksymisestä päättämiseen (KKO 2010:81). Yksityistielaissa ei säännellä esteellisyydestä, mutta esimerkiksi osakeyhtiöissä ja yhdistyksissä hallituksen jäsen ei saa äänestää itselleen vastuuvapautta.

KKO:n päätöksen mukaan esteellisyyttä ei ollut ainakaan tässä konkreettisessa tapauksessa. Tilityksen hyväksymisen ei katsottu merkitsevän minkään vahinkoa aiheuttaneen toimenpiteen hyväksymistä. Tiekunnan vuosikokous oli pätevä.

Asiaa on käännelty ratkaisussa ja eriävissä mielipiteissä niin moneen suuntaan, että ei siitä sen enempää. Huomiota kiinnittävät kuitenkin vähemmistöön jääneen oikeusneuvos Välimäen perustelut. Hän päätyy samaan lopputulokseen kuin KKO:n enemmistökin (ei esteellisyyttä), mutta perustelutavoissa oli eroa.

Ensiksi Välimäen perusteluissa on reaalisten argumenttien piirteitä. Hän viittaa siihen, että käytännössä tiekunnan asioita hoitavat henkilöt, joilla on harvoin oikeudellista asiantuntemusta. Kokousmenettelyn tulee olla kansanomaista eikä sitä tule rasittaa oikeudellisesti vaikealla sääntelyllä. Välimäki ei taida suoraan sanoa, että näiden seikkojen takia esteellisyyttä ei pitäisi olla, mutta näitten seikkojen takia lainsäätäjä on ehkä jättänyt säätämättä esteellisyydestä – ja vaikka ei olisikaan, niin nämä seikat puoltavat sitä, että asiasta pitäisi tarvittaessa säätää lailla. Reaalisten argumenttien käyttö on ehkä tuomioistuimelle pieni riski, koska silloin astutaan helposti lainsäätäjän varpaille. Tällöin mennään myös sellaiselle alueelle, josta ei yleensä ole esitetty todistelua ja jossa tuomari ei välttämättä ole asiantuntija. Pahimmillaan päätös perustuu ennakkoluuloihin ja arvauksiin. Riskeistä huolimatta en panisi pahakseni tämäntyyppisten perustelujen lisääntymistä. Ainakin on tärkeää, että tuomioistuin kirjoittaa näkyviin kaikki keskeiset päätökseen vaikuttaneet perustelut.

Toiseksi Välimäki kirjoittaa selvästi näkyviin ratkaisun puolesta ja sitä vastaan puhuvia näkökohtia ja punnitsee sitten, kummat ovat painavampia. Tätä toivoisin tuomioistuimilta laajemminkin. Näin perustelut vaikuttavat avoimilta. Hävinneen osapuolen on myös helpompi hyväksyä ratkaisu, kun siitä näkee, että tuomioistuin on noteerannut myös hänen kantaansa tukevia argumentteja.

- -

Jyrki Virolainen on näköjään ennättänyt käsitellä blogikirjoituksessaan samaa asiaa viime viikolla jo laajemmin.

maanantai 8. marraskuuta 2010

YVAta vaiko ei

Kari Kuusiniemi tarttuu uudessa Heikki Kullan 60-vuotisjuhlajulkaisussa "Hallinto ja hallintolainkäyttö" ympäristövaikutusten arviointimenettelyyn (YVA) liittyviin kysymyksiin. Erityisesti hän käsittelee uusien vuoden 2006 lainmuutosten merkitystä hallintotuomioistuimien kannalta. Esille saattaa tulla monia mm. virallisperiaatteeseen ja valitusoikeuksiin liittyviä kysymyksiä. Seuraavassa lähempää tarkastelua kaivoksia koskevien YVA-päätösten oikeusvoimasta eräässä erityistapauksessa (sama soveltuu melkein mihin tahansa hankkeeseen, jolle tarvitaan useita lupia):
  1. yhteysviranomainen tekee päätöksen, että pienessä kaivoshankkeessa ei tarvita YVA-menettelyä; naapurit eivät saa tässä vaiheessa valittaa päätöksestä
  2. hankkeelle myönnetään ympäristölupa
  3. naapuri valittaa ympäristölupapäätöksestä hallinto-oikeuteen valittaen samalla siitä, että yhteysviranomaisen päätös olla vaatimatta YVAa on ollut virheellinen
  4. hallinto-oikeus hylkää valituksen, ja katsoo, että YVAa ei ole tarvittu ja yhteysviranomaisen päätös on ollut lain mukainen; naapuri ei valita korkeimpaan hallinto-oikeuteen
  5. hankkeelle myönnetään kaivoslain mukainen lupa
  6. toinen naapuri valittaa kaivoslain mukaisesta luvasta korkeimpaan hallinto-oikeuteen valittaen samalla, että yhteysviranomaisen päätös olla vaatimatta YVAa on ollut virheellinen
Mitä tapahtuu, jos valitus on KHO:n mielestä perusteltu: voiko KHO käsitellä yhteysviranomaisen päätöksen lainmukaisuuden ja päättää YVAn tarpeesta vai onko asia jo ratkaistu Vaasan hallinto-oikeuden ympäristölupa-asian yhteydessä tekemällä lainvoimaiseksi jääneellä päätöksellä?

Kuusiniemen mukaan tilanne on ongelmallinen. Hän toteaa, että oikeusvoimaopit ja niihin kytkeytyvä odotus tietyn oikeuskysymyksen pysyvästä ratkaisemisesta puoltavat tulkintaa, joka estää korkeinta hallinto-oikeutta puuttumasta lainvoimaisesti ratkaistuun YVA-kysymykseen. Ymmärtääkseni Kuusiniemi katsoo, että korkein hallinto-oikeus ei voi tutkia asiaa valituksena.

Toisaalta Kuusiniemi katsoo, että tilanne voisi olla EU-oikeuden vastainen, koska YVA-velvollisuus perustuu suoraan direktiiveihin ja viranomaisilla ja tuomioistuimilla on ”velvollisuus kaikin keinoin varmistaa EU-oikeuden oikea tulkinta”. Kuusiniemi katsoo, että jos yhteysviranomaisen virheelliseksi katsottava päätös on saanut lainvoiman, niin päätöksen purkaminen voi mahdollistaa ulospääsyn EU-oikeuden vastaisesta tilasta.

Pääpiirteissään kirjoitukseen on helppo yhtyä. Sen painotukset herättävät kuitenkin muutamia kysymyksiä.

Ensiksi tulee mieleen, mikä merkitys purkukynnykseen on sillä, että hankkeella ei ole vielä kaikkia lainvoimaisia lupa. Edellä kuvattua tapausta voidaan verrata tilanteeseen, jossa kaivoslain mukaista lupaa ei tarvittaisi, vaan Vaasan hallinto-oikeuden päätöksen lainmukaisuus tulisi KHO:ssa vireille naapurin valitusajan päättymisen jälkeen tekemällä purkuhakemuksella. Onko KHO:n päätöksen purkamista koskeva harkinta merkittävästi erilaista riippuen siitä, tuleeko asia vireille omana asianaan vai uuden lupa-asian käsittelyn yhteydessä? Mielestäni vivahde-ero voi olla, mutta harkinnan lähtökohtien pitäisi olla samat.

Toiseksi kiinnittää huomiota, että Kuusiniemi painottaa EU-oikeudellista näkökulmaa vahvasti ja purun tarpeen arviointi näyttää lähtevän nimenomaan EU-oikeuden vastaisuudesta. Hallintolainkäyttölain mukaan päätös voidaan purkaa mm., jos se perustuu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Tämä soveltuu niin kansallisen lainsäädäntöön kuin EU-oikeuteenkin. Korkein hallinto-oikeus ei näyttänyt asettavan väylämaksua koskevan päätöksen purkamista koskevassa asiassa KHO 2009:99 EU-oikeutta juuri eri asemaan kuin kansallista oikeutta. Kuusiniemen painotukset vaikuttavat erilaisilta.

maanantai 1. marraskuuta 2010

Milloin voi hakea ympäristölupaa

Tällä kertaa lyhyt arvio vajaan vuoden vanhasta korkeimman hallinto-oikeuden ympäristölupahakemuksen riittävyyttä koskevasta ratkaisusta (KHO 23.12.2009/3675).
  • Yhtiö suunnitteli jätteitä polttavaa uutta voimalaitosta ja haki sille ympäristölupaa. Lupahakemuksessa yhtiö esitti laitokselle suunnitellun tekniikan (kiertoleijupetitekniikka, SNCR, kalkkikiven käyttö sekä letkusuodatin).
  • Lupavirasto myönsi tietojen perusteella laitokselle ympäristöluvan.
  • Vaasan hallinto-oikeus piti lupahakemuksen selvityksiä puutteellisina. Hallinto-oikeus edellytti lisätietoja mm. kattilasta ja savukaasujen puhdistinlaitteistosta.
  • Korkein hallinto-oikeus kumosi Vaasan päätöksen. KHO totesi, että kyseiset tekniikat olivat vakiintuneita päätöksentekohetkellä, ja lupahakemus on ollut riittävästi yksilöity. Tarkempaa selvitystä tekniikasta ei enää tarvinnut esittää lupaviranomaiselle.
Päätöksen merkitys liittyy erityisesti siihen, missä vaiheessa investointiprosessia ympäristölupaa on mahdollista hakea.

Viime vuosina sekä viranomaiset että hallinto-oikeudet ovat painottaneet useissa ratkaisuissa, että lupamääräykset voidaan asettaa vain sillä edellytyksellä, että toiminnan tekniset yksityiskohdat ovat riittävästi selvillä. Esimerkiksi voimalaitoksen lupahakemus on katsottu puutteelliseksi, kun polttotekniikka on jätetty kokonaan avoimeksi. Tämä kuulostaa toki järkevältä: ennen kuin viranomainen voi myöntää luvan, sen täytyy tietää, mitä tehdään.

Äärimmilleen vietynä seuraus voi kuitenkin olla, että uuden hankkeen tekninen suunnittelu ja laitetoimittajien kilpailutus täytyisi olla tehty ennen ympäristöluvan hakemista. Mitä toiminnanharjoittaja tekee tämän jälkeen niiden 1–5 vuoden aikana, kun lupahakemusta ja mahdollisia valituksia käsitellään? Odottaa rauhassa? Vai alkaa tilata laitteita ja rakentaa laitosta luottaen siihen, että kyllä lupa sitten valmiille laitokselle myönnetään?

Monesti on järkevää jättää ympäristölupahakemus, kun hankkeen yksityiskohdat ovat kohtuullisen selviä. Tekninen suunnittelu voidaan viedä loppuun sinä aikana, kun lupahakemusta ja mahdollisia valituksia käsitellään, ja osittain vielä tämän jälkeen. Tällaista menettelyä korkeimman hallinto-oikeuden päätös joissain tapauksissa tukee.

maanantai 25. lokakuuta 2010

Ympäristörikokset eivät lisäännykään

Olen törmännyt viime aikoina joihinkin tapauksiin, joissa viranomainen on ilmoittanut poliisille ympäristörikoksena suhteellisen vähäisiä lupaehtorikkomuksia. Olinkin arvellut, että erilaisten poliisille ilmoitettujen ympäristörikkomusten määrä voisi olla kasvussa. Näin ei kuitenkaan näytä olevan. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen Optulan uuden Rikollisuustilanne 2009-raportin perusteella tilanne näyttää aika vakaalta. Viime vuonna lähinnä vain metsästys- ja kalastusasioihin liittyvissä rikoksissa oli kasvua: vakavimmat tällaiset rikokset ovat alla kaaviossa kohdassa "rikoslain luonnonvararikokset" ja lievemmät kohdassa "kalastus- ja metsästysrikkomukset". VAK-rikkomukset liittyvät vaarallisten aineiden kuljetuksiin (esim. puutteelliset asiakirjat tai varusteet autossa).

maanantai 18. lokakuuta 2010

Auttaako oikeusasiamies

Kari Pesonen tekee melumittauksia ja on kirjoittanut ja selvittänyt paljon meluasioita (olen ollut joskus aikoinaan TKK:lla hänen opettamallaan meluntorjunnan kurssillakin). Hän lähetti minulle sähköpostia ja linkin muutaman vuoden takaiseen Australialaisen raporttiin. Siinä sikäläinen oikeusasiamies (Queensland Ombudsman) selvitti laajassa raportissaan, olivatko tiehallinnon (Department of Main Roads) toimenpiteet olleet riittäviä moottoritiehankkeessa. Tuossa tapauksessa oikeusasiamies näytti antavan kritiikkiä mm. siitä, että ei oltu riittävästi huolehdittu L10-melutasojen jäämistä alle rajan 68 dB(A). Tuo tarkoittaa, että 10 % ajasta melu on suurempi kuin 68 dB. Pitäisikö meilläkin oikeusasiamihen tai oikeuskanslerin tehdä vastaavan laajuisia selvityksiä tutkiessaan kansalaisvalituksia viranomaisten toimista meluasioissa?

Suomessakin voi ympäristöasioissa kääntyä oikeusasiamiehen tai oikeuskanslerin puoleen, jos viranomaisen toimet eivät tyydytä. Australian mallin mukaiseen syvällisyyteen en kyllä ole havainnut näin suomalaisten laillisuusvalvojien pääseen (ks. esim. oikeusasiamiehen ratkaisu Helsiki-Vantaan lentomeluasiassa). 

Muistelen, että muutama vuosi sitten ehdotettiin, että oikeuskansleri ja oikeusasiamies voisivat jättää harkintansa mukaan osan kanteluista tutkimatta siten, että tärkeimmät asiat voitaisiin sitten tutkia kunnolla. Sellaisessa voisi olla ideaa.

lauantai 9. lokakuuta 2010

Laajat YVA-selostukset

Ympäristöviranomaisen tiedotteessa hehkutettiin Mielmukkavaaran tuulipuiston ympäristövaikutusten arviointiselostusta niin paljon, että selostusta piti vilkaista. Muonioon suunnitellaan 10–15 tuulivoimalaa. Sähköntuotanto olisi vähän yli 100 GWh vuodessa eli noin sadasosa Olkiluoto 3-ydinvoimalaitoksen tuotannosta. YVA-selostuksen pituus oli vähän yli 200 sivua. Lisäksi YVAan liittyi 12 erillisraporttia, joista pisin yksittäinen raportti taisi olla myös parisataa sivua. Leppakkoselvityskin oli kymmenen sivua pitkä: siinä todettiin, että alueella ei ole aiemmin tehty lepakkohavaintoja ja että alueelle viety lepakkodetektori ei havainnut yhtään lepakkoa.

On hienoa, että Mielmukkavaarassa on tehty kattavat ja hyvin raportoidut selvitykset. Mutta ovatko tuontasaisoiset selvitykset tulossa pakollisiksi kaikissa hankkeissa?

YVA on hyvä menettely ja riittävät ympäristöselvitykset ovat välttämättömiä. Jossain vaiheessa voi kuitenkin tulla raja vastaan: Liian laaja raportointi voi hävittää olennaisen asian, jolloin raportti ei palvele tavallisia ihmisiä. Liian laajat YVA-vaatimukset voivat houkutella tekemään laajojen hankkeiden sijaan pieniä hankkeita, joissa YVAa ei tarvita. Tai liian laajat selvitykset voivat olla yksinkertaisesti rahan tuhlausta.

Laissa ja oikeuskäytännössä kynnys lupien kumoamiseen puutteellisen YVA:n perusteella on ollut korkealla. Vaikka yhteysviranomainen olisi katsonut YVA:n puutteelliseksi, ei lupia ole kumottu, kunhan ympäristöselvityksiä on täydennetty YVA-vaiheen jälkeen (esim. KHO 2005:27 ja siinä hallinto-oikeuden perustelut, sekä KHO 2008:58).

YVA tehdään suhteellisen aikaisessa vaiheessa hankkeen suunnittelua. YVA:n riittävyydestä voi taas saada tuomioistuimen kannanoton vasta lopullisen lupapäätöksen yhteydessä ehkä viisi vuotta YVA:n tekemisen jälkeen. YVA:n kustannukset ovat toiminnanharjoittajalle pieniä verrattuna hankkeen investointikustannuksiin (ehkä enimmillään muutamia promilleja?). Tässä tilanteessa toiminnanharjoittajien ei kannata testata selvitysten riittävyyttä oikeudessa, kun pieni säästö voi johtaa vakaviin ongelmiin koko hankkeen toteuttamisessa.

En ole varma, onko YVAssa tehtävien selvitysten paisuminen todellinen ongelma. Mutta jos on, niin hallinto-oikeuksien kannanottojen kautta kysymys ei ratkea.

PS. YVA-asioista on julkaistu uusia hyviä raportteja: toimivuusarviointi ja selvitys YVA:n ja MRL:n suhtesta

PPS. Albert Einstein tarvitsi vain kolme sivua selvittämään energian ja massan yhteyden (E=mc2).

















perjantai 1. lokakuuta 2010

Tarvitaanko lupa-asioissa asianajajaa

Kirjoitin Edilexiin kolumnin. Tässä siitä pari kappaletta:

Jokaisen mahdollisuutta ajaa omaa asiaansa tuetaan ympäristöasioissa ja muissa hallintoasioissa muun muassa siten, että yksityiselle asianosaiselle asetetaan hyvin vähän prosessuaalisia tai muitakaan vaatimuksia. Tämä kuulostaa kauniilta. Toiminnanharjoittajan kannalta tilanne voi olla rumempi. Luvan hakija voi olla laatinut usean mapin laajuisen lupahakemuksen, ja käsittelyn jälkeen lupaviranomainen tekee sadan sivun mittaisen lupapäätöksen. Naapuri valittaa tästä parin rivin valituksella, jossa todetaan tarkempia vaatimuksia tekemättä, että kaikki päästöt ovat liian suuret. Jälkeenpäin valittaja toimittaa oikeudelle ehkä nipun lehtileikkeitä ja netistä otettuja tutkimuksia, joiden yhteys asiaan jää epäselväksi. Hallinto-oikeus tutkii sitten koko asian kirjallisessa prosessissa, ja päättää kaikille osapuolille yllätyksenä, että lupapäätöksen yksi lause muutetaan – aiheuttaen ehkä toiminnanharjoittajalle suuren lisäkustannuksen. Toiminnanharjoittajalla ei ole ollut käytännössä mahdollisuutta lausua hallinto-oikeudelle omaa käsitystään asiasta ennen päätöksentekoa.

Asiamiesten käytön vähäisyys saattaa myös hidastaa hallinto-oikeusprosessin uudistamista. Erilaiset suullisten käsittelyjen muodot ovat tehokas keino selvittää asioita. Ne voivat kuitenkin olla ilman asiamiestä toimivalle taholle haastavia, varsinkin, jos tilaisuudessa ei ainoastaan katselmoida ympäristön tilaa vaan myös keskustellaan oikeuskysymyksistä. Tuomioistuinlaitoksen kehittämistoimikunta esitti jo vuonna 2003, että korkeimmassa oikeudessa ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa otettaisiin käyttöön lyhyet suulliset käsittelyt oikeuskysymyksestä keskustelua varten. Tämäntyyppiset osaltaan asianosaisten oikeusturvaa parantavat uudistukset eivät saisi kaatua joltain osapuolelta puuttuvaan asiamieheen, jos niille on muutoin edellytyksiä.

Ongelmia voisi vähentää osaltaan hallinto-oikeuksien tehokas prosessinjohto. Nykyisenkään lain puitteissa en näkisi ongelmallisena hallinto-oikeudelta tulevaa kysymyslistaa, jossa pyydettäisiin ennen ratkaisun antamista osapuolten näkemystä yksilöidyistä hallinto-oikeuden mahdollisesti ongelmallisina pitämistä asioista. Nykyisin kirjelmöinti rajoittuu yleensä selitysten pyytämiseen vastapuolen kirjelmistä. Vastaavasti tuomarien rooli voisi olla suullisissa käsittelyissä, katselmuksissa ja tarkastuksissa nykyistä aktiivisempi.

Yksi tapa jämäköittää ilman asianajajia tai muita asiamiehiä käytävää hallinto-oikeudenkäyntiä voi olla ympäristöviranomaisten roolin selkeyttäminen. Aluehallintouudistuksen jälkeen lausuntoja ympäristöasioissa voivat antaa valtion viranomaisista lupa valvovat elinkeino- liikenne- ja ympäristökeskukset ja lupia myöntävät aluehallintovirastot. Lausunnonantokäytännön kuitenkin vaihtelevat: välillä jompikumpi viranomaisista toimii prosessissa vastapuolen kaltaisesti, välillä ei kumpikaan. Katselmuksissa ja tarkastuksissa ympäristöviranomaisten rooli jää monesti vähäiseksi.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Maankäyttö ja sopimusoikeus

Kunta voi ostaa maanomistajita maata ja tehdä näiden kanssa maankäyttösopimuksia. Kuuntelin viime viikolla erässä koulutustilaisuudessa Vesa Majamaan ja Ari Ekroosin esityksiä maankäyttösopimuksista.

Vesa Majamaa on pitänyt ansiokkaasti esillä tarvetta tarkastella maankäyttöön liittyviä sopimuksia yhtä aikaa sekä yksityisoikeudelliselta että hallinto-oikeudelliselta kannalta. Majamaa on ympäristöoikeuden professori, mutta hänen tutkijataustansa ei ole yksinomaan ympäristöoikeudellinen, vaan hän esimerkiksi hänen väitöskirjansa oli esineoikeudellinen (toisen maalla oleva rakennus kiinnitysluoton kohteena).

Majamaa puhui mm. oikeustoimilain lievän pakon mahdollisesta soveltumisesta kunnan maankäyttöä koskeviin sopimuksiin. Karkealla tasolla ajattelu liikkuu ymmärtääkseni seuraavasti:
  1. Ainakin maan ostamista kunnalle koskevat sopimukset ja mahdollisesti myös kunnan ja maanomistajan väliset kaavoitusta koskevat maankäyttösopimukset katsotaan luonteeltaan yksityisoikeudellisiksi.
  2. Tällöin sopimuksia voidaan arvioida yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden ja mahdollisesti myös suoraan oikeustoimilain perusteella
  3. Yksi sopimuksen osapuoli ei voi pyrkiä kaikin mahdollisin keinoin itselle edulliseen tulokseen, vaan jossain vaiheessa painostus voi muuttua oikeustoimilain 29 §:n kieltämäksi lieväksi pakoksi. Tällöin sopimus ei sido sitä, joka siihen on pakotettu.
  4. Neuvotteluissa kunta voi painostaa yksityistä sopimukseen uhaten sillä, että kunta muutoin lunastaa alueen. Rajat sille, milloin tällainen uhkaus on oikeutettu, tulee hakea erityisesti oikeustoimilain 29 §:n tulkinnasta.
 
 

maanantai 13. syyskuuta 2010

Onnea SYS

Suomen Ympäristöoikeustieteen Seura SYS perustettiin 30 vuotta sitten. Juhlan kunniaksi yhdistys järjesti kolmipäiväisen seminaarisarjan, johon en valitettavasti juuri ennättänyt osallistua.

Jos joku alan harrastaja ei ole vielä jäsen, niin kannattaa liittyä. Muutaman kympin jäsenmaksulla saa lehden ja mahdollisuuden osallistua seminaareihin. Mukana on muitakin kuin juristeja, ja jäsenet edustavat tutkimuksen lisäksi laajasti eri aloja.

maanantai 6. syyskuuta 2010

Vesioikeudellisia väitöskirjoja

Mieleeni ei tule kovin tuoreita suomenkielisiä vesioikeudellisia monografioita (syynä voi toki olla huono muisti ja lukeneisuuden puute). Mutta nyt veden saatavuuden ongelmat ympäri maailmaa ja ratkaisumallien vertaaminen Suomen vesilainsäädäntöön on ollut niin houkutteleva teema, että siihen on tarttunut kaksikin tutkijaa. Heidi Andersson väitteli 3.9. aiheena ”Veden saatavuus”. Tietääkseni myös Antti Belinskij on saanut valmiiksi väitöskirjansa ”Oikeus veteen. Talousveden saatavuus Suomen ja Etelä-Afrikan oikeudessa.”

Kovin paljoa en ole ennättänyt Anderssonin väitöskirjaa katsoa. Kommentoin ainoastaan erästä yksityiskohtaa, nimittäin aika rajuna pitämänäni analyysia Turun Seudun Veden pohjavesihankkeesta (s. 288–320). Tuossa hankkeessa Kokemänjoesta peräisin oleva vesi imeytetään Virttaankankaalla tekopohjavedeksi ja siirretään putkea pitkin Turun seudulle. Toiminnan on tarkoitus alkaa 2011. Asiasta on riidelty korkeimmassa hallinto-oikeudessa jo usemmankin kerran, ja jotain ympäristövaikutuksia hankkeella varmasti on.

Väitöskirjassa Turun hanketta verrataan viiteen William Coxin kehittämään kriteeriin siitä, milloin vedensiirtoja voidaan pitää poliittisesti ja ympäristöllisesti oikeutettuina. Erityisesti yhteenvetotaulukossa TSV:n hanke tyrmätään. Hanke ei ole yhteensopiva kolmen kriteerin kanssa: TSV:n hanke ei perustu todelliseen vesipulaan, siitä aiheutuu huomattavia ympäristövaikutuksia ja siitä aiheutuu huomattavia sosiokulttuurisia jännitteitä. Myös neljännen kriteerin kanssa tilanne on kyseenalainen; tämän kriteerin mukaan siirto ei saa aiheuttaa veden ottopaikan tulevaa kehitystä. Ainoa plussa Turun hankkeelle tulee taloudellisten hyötyjen jakamisesta oikeudenmukaisesti, koska toteuttaja maksaa korvauksia lunastamistaan maa-alueista.

Kun väitöskirjan teema ja Coxin kriteerit liittyvät maailmanlaajuiseen keskusteluun vesien siirroista, niin kai kriteerien soveltamisessakin pitäisi olla samat periaatteet kaikissa maailman maissa. Kansainvälisessä keskustelussa vedensiirtohankkeet eivät ole vain puhtaan veden siirtämistä. Niihin voi liittyä useiden uusien voimalaitosten rakentamista ja jokien virtausten muuttamista. Veden siirtojen suuruusluokkaa voidaan mitata kuutiokilometreissä vuodessa eli kymmeniä kertojen enemmän kuin Turussa. Sosiaaliset vaikutukset voivat tarkoittaa esimerkiksi ihmisten uudelleensijoittamista pois vanhoilta asuinpaikoiltaan. Jos laitetaan maailman vedensiirtohankkeet jonoon niiden ympäristövaikutusten ja sosiaalisten vaikutusten perustella, niin kaipaisin lisäperusteluja, ennen kuin löisin Turun hankkeelle punaisia leimoja.

maanantai 30. elokuuta 2010

Päästökauppa esillä Ilmansuojelupäivillä

Kävin muutaman vuoden tauon jälkeen Lappeenrannan Ilmansuojelupäivillä. Ne järjestettiin jo 35. kerran.

Nyt päivillä painottui voimakkaasti ilmastonmuutos. Minusta hiukan liikaakin. Vaikka esimerkiksi päästökauppaan liittyvää juridiikka tulee työssä esiin säännöllisesti, niin perinteisiin rikkidioksidin ja typenoksidien päästöihin, hiukkasiin, hajuihin ym. kysymyksiin törmää vielä useammin. Saman uskoisin pätevän useimpiin muihinkin päivillä ahkerasti käyneisiin ihmisiin.

Edellä mainitusta kritiikistä huolimatta annan tunnustuksen minulle antoisimmasta esityksestä Magnus Cederlöfille ympäristöministeriöstä. Seuraavassa muutama hajanainen muistiinpano aiheesta ”Päästökaupan viimeiset tuulet”:
  • EU:n laajuisen kyselyn mukaan päästökauppa on johtanut yli puolessa yrityksistä päästöjen vähennystoimiin. Tämän näkökulman ylenmääräistä korostamista tosin kritisoitiin esityksen jälkeisessä keskustelussa. Päästökaupan perusajatus on säännellä, että kauppaan kuuluvien toimintojen yhteiset hiilidioksidipäästöt jäävät poliittisesti määrätyn rajan alle. Tällöin kysymys siitä, kuinka paljon päästöt ovat vähentyneet päästökaupan takia ja kuinka paljon muusta syystä ei ole kovin keskeinen. Toisin on vaikkapa verotuksessa, jossa ympäristöverojen vaikutuksen päästöihin ainakin pitäisi olla keskeinen kysymys.
  • Saman tutkimuksen perusteella ”yli 80 % yrityksistä sanoo, ettei päästökauppa ole johtanut tuotannon sijoittamiseen muualle”. Mielenkiintoinen tieto. Tosin kääntäisin asian toisin päin: ”lähes 20 % yrityksistä on siirtänyt tai harkitsee siirtävänsä tuotantoa muualle päästökaupan vuoksi”.
  • Vaikka muuallakin maailmassa on päästökauppajärjestelmiä, ovat ne tällä hetkellä merkittävyydeltään ja volyymiltään pieniä EU:n päästökauppaan verrattuna. Yhdysvaltain liittovaltiontasoinen päästökauppa on vastatuulessa. (Esityksessä ei tullut tarkasti esiin, onko jossain vaiheessa suuria toiveita herättänyt Waxman – Markey Bill lopullisesti haudattu, mutta ainakaan pikainen eteneminen ei nähtävästi tule kyseeseen senaatissa).
  • EU:n SO2-/NOx-päästökauppa on edelleen esillä keskusteluissa. Komission tilaama konsulttiselvitys on meneillään, ja mallilaskelmien perusteella päästökauppa olisi kustannustehokkaampi kuin teollisuuden päästödirektiiviin perustuva malli (laitoskohtaiset BATtiin perustuvat päästörajat).

maanantai 23. elokuuta 2010

Tuulivoimaa edistetään..

..vai edistetäänkö?

Kymmenen vuotta on puhuttu ympäristölainsäädännön kehittämisestä siten, että se soveltuisi paremmin tuulivoimarakentamisen erityispiirteisiin eikä hidastaisi turhaan tuulivoiman rakentamista. Lainmuutoksia vaan ei ole saatu tehtyä.

Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ympäristöministeriössä on valmisteltu hallituksen esitys maankäyttö- ja rakennuslain muutoksesta. Siinä säädetään, että yleiskaavaa voidaan lähes aina käyttää tuulivoimaloiden rakentamisen perusteena. Tämän pitäisi varmistaa, että samaa kohdetta varten ei ainakaan tarvitse laatia sekä asemakaavaa että yleiskaavaa. Alueiden laajuuden takia yleiskaava sopii muutenkin paremmin tuulivoima-alueiden suunnitteluun.

Hannele Pokka lupasi toukokuussa, että hallituksen esitys annetaan eduskunnalle vielä ennen juhannusta. Toivottavasti ei veny ensi juhannukseen.

No, kun alkuun ehkä jollain aikataululla päästään, niin jos sitten jatkoakin seuraisi. Seuraavaksi voitaisiin vaikka tarttua mm. Lauri Jääskeläisen esillä pitämään ajatukseen, että rakennuslupamenettely poistettaisiin tuulivoimaloilta.

Sen verran täytyy vielä nostaa omaa häntää, että aika paljon nyt keskustelussa olevia ideoita löytyy kirjoituksestani vuodelta 2001: Merituulivoima teollisena energialähteenä - Merituulivoimarakentamisen oikeudelliset edellytykset, s. 77-79 (pysyvää osoitetta en löytänyt, mutta löytyy Pohjolan Voiman sivuilta googlella).

maanantai 16. elokuuta 2010

Energiaoikeuden ja ympäristöoikeuden suhde

Kesäloman aikana saapui kappale Kim Taluksen toimittamasta kirjasta Energy Law in Finland. Kirjoitin siihen luvun Interaction between Energy Law and Environmental Law.

Niille, jotka eivät malta odottaa tilamansa kirjan saapumista postitse, paljastan seuraavassa jo osia yhteenvedostani:


perjantai 2. heinäkuuta 2010

EDD viranomaisten avulla

Vielä yksi bloggaus ennen kesälomaa…

Yrityskauppoihin liittyy usein ostettavien yritysten arviointi, due diligence -prosessi. Ne ovat liikejuridiikkaan keskittyvien asianajotoimistojen arkipäivää. Ympäristökysymykset ovat yksi osa selvitystä, ja tämän osa-alueen tarkastusta voidaan kutsua nimellä EDD, Environmental Due Diligence.

EDD:ssä myyjän antamia tietoja voidaan täydentää viranomaisilta pyydettäviltä tiedoilta. Tällöin pyritään saamaan ympäristöviranomaisilta nopeasti ja laajasti tietoa ostattavan yrityksen toiminnasta. Lasse Vuola on kirjoittanut Joensuun yliopiston viimeisimpään Ympäristöpolitiikan ja -oikeuden vuosikirjaan artikkelin aiheesta ”Environmental due diligence viranomaisen neuvonnan, salassapidon ja vastuun kannalta.”.

Tulkitsin kirjoituksen siten, että siinä kannatettiin seuraavia ajatuksia:
  • EDD:ssä saatetaan pyytää viranomaiselta suuria määriä tietoja hyvin nopeassa aikataulussa. Viranomaisen tulisi ottaa huomioon asiaan liittyvät tärkeät vaihdannan intressit, ja mahdollisuuksien mukaan priorisoida näitä kyselyitä.
  • Viranomaisen tulisi pyydettäessä luovuttaa EDD:tä varten tietoja uhanalaisista eläin- ja kasvilajeista ja arvokkaiden luonnonalueiden suojelusta, koska tietojen käyttö tätä tarkoitusta varten ei vaaranna suojelua (Julkisuuslaki 24 §:n 1 momentin 14 kohta).
  • Viranomaisen tulisi luovuttaa EDD:tä varten valvonta-asiakirjoja jo toteutetuista tarkastus- ja valvontakäynneistä, koska tiedon antaminen ei vaaranna valvonnan tai tarkoituksen toteutumista (JulkL 24.1,15 §).
  • Ympäristöviranomaisen hallussa olevien yrityssalaisuuksien osalta harkinta ei ole yksinkertaista (JulkL 24.1,20). Päästö- ja tarkkailutiedot ovat kuitenkin aina julkisia (YSL 109 §).
Environmental due diligence -menettelyitä itsekin hoitavana kannatan toki näitä tulkintaohjeita.

Valvonnan, lupien hakemisen ja valitusten yhteydessä yritykset tulevat helposti luovuttaneeksi paitsi päästöjä ja ympäristöä koskevia tietoja, niin usein myös tuotantomääriin ja prosesseihin liittyvää tietoa. Yritysten kannattaa muistaa, että nämä tiedot voivat päätyä myös muiden kuin ympäristöviranomaisten käsiin, ellei niitä erikseen ilmoiteta salaiseksi. Tosin oma arvioni on, että avoimuudesta harvoin koituu vahinkoa yhtiölle.

Blogikirjoituksia jälleen elokuun puolen välin jälkeen. Kommentoida saa toki kesälläkin. Aurinkoista kesää.

perjantai 18. kesäkuuta 2010

Hallinto-oikeuksien päätökset nettiin

Kuinkahan pitkään kestää, ennen kuin internetiin saadaan helposti saataville ympäristöasioihin liittyvät hallinto-oikeuksien ja korkeimman hallinto-oikeuden päätökset? Ainakin nyt aluksi päätökset, jotka liittyvät ympäristölupiin ja vesilain mukaisiin lupiin.

Markkinaoikeudelta päätösten julkaiseminen on onnistunut jo pitkään, mutta Vaasan hallinto-oikeudelta ja korkeimmalta hallinto-oikeudelta ei. Kuitenkin ympäristöasiat ovat markkinaoikeudessa käsiteltävien asioiden tavoin asiaryhmä, jossa julkaiseminen olisi perusteltua.

Ihmeelliseksi tilanteen tekee se, että valtion lupaviranomaiset ovat jo pitkään julkaisseet lupapäätöksiä netissä, josta ne löytyvät helposti. Mutta paljon hankalampaa on saada tietoa siitä, mitä näistä päätöksistä on muutettu ja millä tavoin.

perjantai 11. kesäkuuta 2010

Asemakaavan ja ympäristöluvan suhteesta

Tällä kertaa pikaesittelyssä asemakaavan ja ympäristöluvan suhteeseen liittyvä korkeimman hallinto-oikeuden julkaisematon ratkaisu (5.2.2010 t. 193). Kysymys oli siitä, mikä merkitys tehtaan rakentamisen jälkeen muutetulla asemakaavalla oli ympäristölupaharkinnassa.

Tapahtumien tausta oli seuraava:
  • 1970-luku: Tehdas rakennettiin teollisuusalueelle
  • 1980-luku: Teollisuusalueen kaavamääräystä muutettiin, kun toinen yritys suunnitteli samalle alueelle uutta tehdasta. Uudessa kaavassa määrättiin, että korttelialueella tapahtuvat toiminnat eivät saa aiheuttaa asemakaavan mukaiselle asutukselle 45 LAeq dB(A) suurempaa melutasoa. Raja on alhaisempi kuin mitä yleensä asuinalueilla tuohon aikaan vaadittiin.
  • 2000-luku: Alueen tehtaat hakivat uutta ympäristölupaa. Tällöin alettiin pohtia, mikä merkitys 1980-luvun kaavamääräyksellä oli 1970-luvulla rakennetun tehtaan lupaharkinnassa.
Ympäristölupaa ei voi myöntää asemakaavan vastaiseen toimintaan. Tiukin kanta olisikin katsoa, että asemakaavan meluraja sitoo ympäristölupaviranomaisia riippumatta siitä, onko asemakaava laadittu ennen vai jälkeen tehtaan rakentamisen. Näin voisi ajatella, että uutta ympäristölupaa ei voisi myöntää, jos siihen ei oteta vastaavaa meluraja-arvoa kuin mitä asemakaavassa on. Tämä on lähellä sitä, miten lupaviranomainen asian näki.

Korkein hallinto-oikeus ei tulkinnut asiaa näin. Kun toiminnassa ei ilmennyt rakennusluvan tms. tarvetta, niin kaavanvastaisuus ei olisi ympäristöluvan myöntämisen este. KHO:n mukaan muuttunut asemakaavan melumääräys oli kuitenkin ”otettava huomioon” ympäristölupaharkinnassa. Huomioon otettiin lisäksi kaavaa laadittaessa voimassa olleet ohjeet melutasosta. Lopputulos oli se, että ympäristölupaan otettiin asemakaavaa vastaava melumääräys, mutta asemakaavaa tulkittiin tavalla, joka johti kohtuulliseen lopputulokseen (KHO:n tulkinnan mukaan kaavamääräyksessä mainittu 45 dB:n melutaso koski kutakin toiminnanharjoittajaa yksin, ei koko korttelialueen kaiken toiminnan melua yhteensä).

Vaikka KHO:n päätös ei ole tiukin kuviteltavissa oleva, se jatkaa kuitenkin linjaa, jossa asemakaavoitukselle annetaan huomattavaa merkitystä ympäristölupaharkinnassa. Kunnalla on toki paras käsitys alueen ja sen ympäristön käytöstä, eikä kunnallista itsehallintoakaan voi asiassa kokonaan unohtaa. Sen sijaan eri viranomaisten toimivaltasuhteiden selkeys voisi puoltaa kaavoituksen vähäisempää merkitystä ympäristölupaa käsiteltäessä, samoin kuin myös johdonmukaisuus sen suhteen, mitä asioita missäkin menettelyssä käsitellään. Myös edellisen blogimerkinnän kommenttia 10.6. voi katsoa: tuoko asemakaavoitus kiertotietä päästömääräysten asettamiseen tarkoituksenmukaisuusharkintaa?

perjantai 4. kesäkuuta 2010

Kansalaisvaikuttaminen

Uudessa Business Law Forum 2010 -kirjassa on neljä ympäristöoikeudellista kirjoitusta. Seuraavassa ajatusleikki Erkki J. Hollon artikkelin innoittamana.

Kuvitellaan kaksi paikkaa ja kutsutaan niitä vaikkapa nimillä Joola ja Eila. Kumpaankin suunnitellaan suurta hanketta: kaivosta, tekoallasta tms. Joolalaiset kannattavat hanketta tai ainakaan se ei heitä haittaa. Eilassa sen sijaan sadat ihmiset vastustavat hanketta. Hankkeet ovat samanlaisia eikä asukkaiden suhtautumistapojen ero johdu ympäristövaikutusten eroista, vaan muusta syystä. Toiminnanharjoittaja on esimerkiksi voinut onnistua Joolassa paremmin PR-työssä.

Yksinkertaistetaan tilannetta vielä sillä, että hanketta vastustavat tahot eivät ole lähinaapureita tai muita asianosaisia ja että hankkeet eivät vaadi uusia kaavaratkaisuja.

Sitten kolme kysymystä:
  1. Johtaako laki hankkeiden erilaiseen kohteluun – vaikkapa, että Joolan hankkeelle täytyy myöntää jokin lupa, jota ei tule myöntää Eilan hankkeelle? Vastaus on käsittääkseni kielteinen. Hollon sanoin: ”Se ympäristötaso, jota yleisö saamillaan sosiaalisilla oikeuksilla saavuttaa, on itse asiassa rinnasteinen sille ympäristövaatimusten tasolle, jota viranomaisten tulisi joka tapauksessa virallisperiaatteen mukaankin voimassa olevien säädösten ja määräysten mukaan määrätä noudatettavaksi”.
  2. Entä vastaako käytännön päätöksenteko teoriaa – olisiko Joolan hankkeen lupahakemuksilla parempi todennäköisyys menestyä nyky-Suomessa? En tiedä, onko tätä tukittu tai edes, olisiko tätä mahdollista tutkia. Lupien hylkääminen painottuu varmasti hankkeisiin, joita vastustetaan paljon; tämä ei kuitenkaan osoita vielä mitään. En kuitenkaan pitäisi mahdottomana, että Joolassa myönteisen luparatkaisun todennäköisyys olisi käytännössä suurempi kuin Eilassa.
  3. Entä jos ei sitouduta nykyiseen lainsäädäntöön – olisiko toivottavaa, että ratkaisut poikkeaisivat toisistaan? Mielestäni ei, ja tulkitsen Hollon tukevan tätä. Hän tosin viittaa avauksiin laajan kansalaisvaikuttamisen aseman vakiinnuttamiseksi, mutta toteaa useaan kertaan, että ”ympäristöratkaisut eivät voi olla yhteiskunnallisia äänestysratkaisuja”.

perjantai 28. toukokuuta 2010

Ympäristövahingot Amerikan malliin

Meksikonlahden öljyvuoto on saatu nähtävästi viimein ainakin osittain tukittua. The Economist tietää kertoa uusimmassa numerossaan, että juristit ovat olleet täydessä vauhdissa jo pitkään.

Vankat tietoni Yhdysvaltain ryhmäkannelainsäädännöstä perustuvat pääasiassa John Grishamin romaaneihin. Tähänastiset tiedot öljyonnettomuuden seurauksista eivät pakota muuttamaan käsityksiäni olennaisesti.

Jo öljyonnettomuuden alkamista seuranneiden kahden viikon ennätettiin jättää yli 70 kannetta, joista monet ovat usean vahingonkärsijän yhteisiä ryhmäkanteita. Liikkeelle on lähdetty jo paljon ennen vahinkojen ilmenemistä. Tavoitteena tässä on saada oikeudenkäynnissä johtava rooli, ja varmistaa suurimmat palkkiot. Oikeudenkäynnit tulevat alkamaan käsittelyllä siitä, mitkä jutut yhdistetään toisiinsa ja missä ne käsitellään. Kantajat suosivat Louisianaa, jossa on tuomittu avokätisiä korvauksia. Öljy-yhtiö taas toivoo mahdollisimman paljon juttuja öljymyönteiseen Texasiin.

Vahingonkorvausten odotetaan nousevan suuremmiksi kuin Alaskassa vuonna 1989 tapahtuneen Exxon Valdez-onnettomuuden kohdalla. Noista korvauksista on riidelty viime vuosiin saakka, ja lopulliset puhdistus- ja vahingonkorvauskustannukset olivat Exxonile noin neljä miljardia dollaria. Rangaistusluonteiset vahingonkorvaukset jäivät Exxon tapauksessa ”vain” noin 500 miljoonaan dollariin korkeimman oikeuden päätöksellä (olen ymmärtänyt, että asianajotoimistot nettosivat tästä noin viidesosan). Tämän perusteella BP toivoo, että nämä ”punitive damages” jäävät tälläkin kertaa siedettäviksi.

Suomessa ryhmäkannelaki tuli voimaan vuonna 2007. Sen soveltamisala on rajoitettu kuluttajansuoja-asioihin ja kannetta voi ajaa vain kuluttaja-asiamies. Lainvalmistelussa ympäristöasiat olivat esillä, mutta ne jätettiin lopulta pois lain soveltamisalasta. Hallituksen esityksen mukaan lain soveltamisalaa voidaan myöhemmin harkita laajennettavan esimerkiksi ympäristövahinkoihin, jos kuluttajansuojan alalla saadut kokemukset ryhmäkanteesta osoittautuisivat myönteisiksi.

torstai 20. toukokuuta 2010

Osoituksia jätteenpolttodirektiivin ongelmista

Hevosenlannan polttamisen vaikeus on noussut pikku-uutisiin aina silloin tällöin. Vähän aikaa sitten moni lehti (esimeriksi Uusi Suomi) teki aiheesta juttuja STT:n uutisen innoittamana.

Jätteiden polttamista koskee pääsääntöisesti EU:n jätteenpolttodirektiivin perustuva jätteenpolttoasetus. Käytännössä asetuksen vaatimukset tekevät pienimuotoisen jätteenpolton mahdottomaksi. Pelkät mittalaitteet saattavat maksaa toistasataa tuhatta euroa. Korkeimman hallinto-oikeuden mukaan asetus koskee myös hevosenlannan polttoa:
  • Hevosenlantaa sisältävää kuiviketta oli tarkoitus kuivata ja tehdä poltettavia brikettejä. Kyseessä oli jätteenpoltto. Eri mieltä ollut ympäristöasiantuntijaneuvos tosin katsoi, että ”prosessikokonaisuus edustaa kokonaisvaltaisen ympäristönsuojelun kannalta erittäin kannatettavaa ratkaisua” ja että brikettejä ei voida pitää jätteenä. (KHO:2009:61).
Jätteenpolttosäännösten soveltamisalasta on saatu suomalaisten toimesta muutenkin oikeuskäytäntöä:
  • Jätteistä valmistetun kaasun polttaminen ei ole jätteenpolttoa edellyttäen, että kaasu puhdistetaan (KHO:n pyynnöstä annetut EY-tuomioistuimen ennakkoratkaisut C-317/07 ja C-209/09).
  • Hiilivoimalaitoksen savukaasujen puhdistusprosessissa syntyvää suodatinkakkua oli aiemmin siirretty saman hiilivoimalaitoksen kattilaan poltettavaksi. Tämä ei ollut enää mahdollista, koska se olisi ollut jätteenpolttoa. (KHO 5.2.2010/193).
Tapaukset, varsinkin hevosenlanta ja suodatinkakku, osoittavat jätteenpolttodirektiivin valuvian. Lupaviranomaisilla ei ole oikeutta sulkea pois jätteitä tapauskohtaisesti direktiivin ulkopuolelle sillä perustella, että juuri näiden jätteiden polttaminen ei aiheuta vaaraa ympäristölle.

Järkevää mutta jätteenpolttosäännösten kannalta kyseenalaista toimintaa voidaan yritellä perustella sallituksi väittämällä, että poltettava aine ei olekaan jätettä. Allekirjoittanutkin on saanut tähän liittyen töitä, joten ei pitäisi valittaa. Keskustelu menee kyllä tällöin sivuraiteille. Jätteen käsitteellä ei ole juuri tekemistä sen kanssa, onko aineen polttamisesta vaaraa ympäristölle. Uuden jätelain jälkeen tosin ehkä hiukan aiempaa enemmän.

Jossain on vikaa, jos ympäristönsuojelun takia on pakko yrittää selittää lantaa muuksi kuin jätteeksi.

perjantai 14. toukokuuta 2010

Vanhat huoltoasemat vaikeuksissa

Polttonesteiden jakeluasemien ympäristölupakäytäntö on ollut ainakin viimeisen vuosikymmenen tiukkaa. Erityinen ongelma liittyy vahoihin huoltoasemiin, jotka sijaitsevat pohjavesialueella. Kun näille on haettu uuden lain mukaista ympäristölupaa, koko lupahakemus on voitu hylätä. Perusteluna on ollut pohjaveden pilaantumisen riski. Koko toiminta on voitu joutua lopettamaan.

Korkein hallinto-oikeus antoi asiasta uusimman vuosikirjaratkaisun 10.5.2010 (KHO:2010:28). Ankara linja näyttää jatkuvan. Tapauksessa I luokan pohjavesialueella olevalle polttonesteiden jakeluasemalle ei myönnetty ympäristölupaa. Erikseen todettiin, että pohjaveden pilaamiskielto ei koske ainoastaan vedenottamoiden alueen pohjavettä. Päätöksessä ei suoraan sanota, onko polttoaineiden jakeluasemille olemassa tekniikkaa, joka riittää poistamaan tärkeimmilläkin pohjavesialueilla pohjaveden pilaantumisen riskin. Ainakaan tässä tapauksessa selvityksiä teknisistä ratkaisuista ja pohjaveden kulkeutumisesta ei kuitenkaan katsottu riittäväksi.

KHO:n ratkaisemassa tapauksessa polttonesteiden jakeluasema oli ollut samassa paikassa 1960-luvulta alkaen. Alue oli kaavoitettu asemakaavassa huoltoasemaa varten. Lain mukaan asema ei ollut tarvinnut aiemmin ympäristölupaa tai muuta ympäristöllistä lupaa. Näille asioille KHO ei antanut merkitystä, vaan asiaa arvioitiin samoin, kuin uuden polttonesteiden jakeluaseman sijoittamista. Jo aiemmin KHO on antanut samansuuntaisen ratkaisun ainakin vuonna 2003. Uudessa tapauksessa oikeusohje kirjoitettiin vielä selvemmin ratkaisun otsikkoon: ”Ympäristönsuojelulain kannalta kysymys oli kokonaan uudesta ympäristöluvasta, ja lupaharkinnassa hanketta arvioitiin uuden polttonesteiden jakeluaseman sijoittamisena kyseiselle alueelle.”. KHO on nähtävästi katsonut, että koska vanhalla toiminnalla ei ole ympäristöperustein harkittua lupaa, niin ei ole mitään vanhojen lupapäätösten pysyvyyteen, oikeusvoimaan tai niiden tuomaan luottamuksensuojaan liittyviä seikkoja, joihin uuden ja vanhan toiminnan erilainen kohtelu voisi perustua.

Pohjaveden pilaamista ei tietenkään pidä sallia, ja huoltoasemien historia on tässä suhteessa kiistatta musta. Eikö kuitenkaan ole rajatapauksia, joissa uusi toiminta ei olisi hyväksyttävää, mutta vanhan aseman sallittaisiin jatkaa toimintaansa (kunhan tekniikka uusitaan siten, että riskit minimoidaan)? Perusteluna voisi olla perustuslain turvaama omaisuudensuoja ja elinkeinonharjoittamisen vapaus sekä yleinen hallinto-oikeudellinen kohtuullisuusperiaate. Nähtävästi tällainen argumentointi ei ainakaan pohjavesiasioissa kuitenkaan voi menestyä.

Tervetuloa

Tervetuloa uuteen ympäristölainsäädäntöön keskittyvään blogiin.

Tarkoituksena on testata ainakin seuraavien muutamien kuukausien aikana, kuinka blogi toimii lakiasioiden asiapitoisessa mutta vapaamuotoisessa kommentoinnissa ja näkemysten vaihtamisesta.

Blogissa ei anneta oikeudellista neuvontaa eikä pääsääntöisesti kommentoida vireillä olevia asioita. Blogin kautta ei oteta vastaan eikä hoideta asianajotehtäviä. Työasioissa yhteystietoni löytyvät sivulta www.peltonenlaw.fi.