Jätteiden kaasutuksen tarina

Kuulin uudentyyppisestä jätteiden kaasutuksesta ensimmäisen kerran vähän yli kymmenen vuotta sitten. Ideana oli valmistaa jätteistä kaasua, puhdistaa kaasu ja johtaa sitten esimerkiksi hiilivoimalaitokseen poltettavaksi. Aiempiin kaasutustekniikoihin verrattuna olennaista oli puhdistusvaihe. Jätteiden poltto hiilivoimalaitoksessa lisää joitain päästöjä. Mutta jos hiilivoimalaitoksessa poltetaan puhdistettua jätteistä valmisettua kaasua, niin sen päästöt eivät lisäänny.

Samoihin aikoihin tekniikan kehittämisen kanssa vuonna 2000 hyväksyttiin uusi jätteenpolttodirektiivi. Sen mukaan jätteitä polttavia voimalaitoksia kohdellaan aivan eri tavalla kuin sellaisia voimalaitoksia, joissa ei polteta jätteitä.

Tästä syntyi ongelma: onko jätteistä valmistetun ja puhdistetun kaasun poltto jätteenpolttoa vai ei?

Ensinnä on mahdollista tulkita, että voimalaitos ja jätteenkaasutuslaitos yhdessä muodostavat jätteenpolttolaitoksen. Kutsun tätä vaikkapa nimellä ”tiukimman mukaan”:


Toisaalta voidaan tulkita, että kaasutuslaitoksessa valmistetaan jätteistä poltettavaksi kelpaavaa kaasua, ja tämä kaasumainen polttoaine poltetaan sitten tavallisessa voimalaitoksessa. Voimalaitoksessa ei siis polteta jätteitä, vaan kaasumaista polttoainetta. Kutsun tätä nimellä "järkiratkaisu":

Kumpikin vaihtoehto kuvaa siis fyysisesti samaa tilannetta, mutta tilanteen oikeudellinen hahmottaminen on erilaista. (Tulkintavaihtoehdoille antamistani nimistä päättelykykyisimmät arvannevat, että en suhtaudu kysymykseen täysin tieteellisen objektiivisesti.)

Yksityiskohtiin menemättä ”tiukimman mukaan” kustannukset ovat useissa tapauksissa niin monta miljoonaa euroa ”järkiratkaisua” enemmän, että investointipäätöksiä ei tehdä, ennen kuin tulkinta on selvä.

Asia nousi kunnolla esiin vuosina 2001–2002, kun alettiin puuhata konkreettista asiaan liittyvää hanketta. Mielipiteet menivät ristiin. Esimerkiksi Suomen luonnonsuojeluliitto ja useat virkamiehetkin katsoivat asiaa ”tiukimman mukaan”, mutta toisaalta monet ympäristöviranomaiset hyväksyivät ”järkiratkaisun”. Vuoteen 2005 mennessä asiasta oli saatu jo useansuuntaisia kannanottoja, mutta ei lopullista selvyyttä. Tällöin se hanke, jossa itse olin mukana, lopetettiin:

Helsingin Sanomat 13.1.2005

Martinlaaksoon ei tule kierrätysjätteen polttolaitosta

Pitkä valituskierre nujersi kaasutuslaitoksen

Yritys korvat kivihiiltä kierrätyspolttoaineella Martinlaakson voimalaitoksessa on romuttunut. Vantaan Energian, Vapon ja Pohjolan Voiman tytäryhtiön Powest Oy:n yhteiseltä hankkeelta on mennyt kannattavuus lupavalitusten pitkän käsittelyn vuoksi. Puuhamiehet ovat nostaneet voimattomina kädet ylös.

Pian tämän jälkeen korkein hallinto-oikeus antoi ”järkiratkaisuun” viittaavan päätöksen. Tämä ei kuitenkaan selvittänyt asiaa lopullisesti, koska kyseinen prosessi oli alkanut niin aikaisin, että siinä ei sovellettu suoraan jätteenpolttoasetusta. Hiukan myöhemmin oli käynnistynyt Lahti Energian samantyyppinen hanke, jossa ensimmäinen lupahakemus on tietääkseni tehty vuonna 2002. Siitä EU-tuomioistuin on antanut vuonna 2008 ”järkiratkaisun” (C-317/07). Uudessa päätöksessään vuonna 2010 EU-tuomioistuin vielä tarkensi, että ”järkiratkaisu” on mahdollinen nimenomaan sillä edellytyksellä, että kaasu puhdistetaan (C-209/09). Jos puhdistamatonta jätteistä kaasutettua kaasua poltetaan voimalaitoksessa, niin mennään ”tiukimman mukaan”. Korkein hallinto-oikeus on ennättänyt julkaista asiasta jo kolme vuosikirjaratkaisua: KHO 2007:45, KHO 2009:51 ja KHO 2010:58.

Olisi tähän vähän nopeamminkin voinut tulla selvyys.

Vahingonkorvaus maaperän pilaantumisesta (KKO 2011:62)

Uudessa korkeimman oikeuden ratkaisemassa tapauksessa KKO 2011:62 pankki oli ostanut huoltamoyrittäjän konkurssipesältä maa-alueen. Kiinteistö osoittautui myöhemmin pilaantuneeksi. Huoltoasema kuului öljy-yhtiön valtakunnalliseen huoltoasemaketjuun. Tapauksessa ratkaistiin, oliko öljy-yhtiö vahingonkorvausvastuussa kiinteistön ostaneelle pankille.

1. Vahingonkorvauksen ja kaupanvastuun suhde
Ensiksi KKO käsitteli vahingonkorvausvastuun suhdetta kiinteistön myyjän vastuuseen. Normaalistihan kiinteistön ostaja voi vaatia esimerkiksi hinnanalennusta myyjältä, jos kiinteistön maaperän osoittautuu pilaantuneeksi. KKO:n mukaan ostajan ei tarvitse tyytyä tähän. Kiinteistön myyjän vastuu ei estä ostajaa vaatimasta vahingonkorvausta kiinteistöllä ilmenneestä ympäristövahingosta muulta taholta.

KKO:n linja ei ole yllättävä, ja tämäntyyppisesti asiaa on kirjallisuudessa arvioitu. Mitenkään ongelmaton sopimussuhteiden ja ympäristövahinkojen välinen suhde ei kuitenkaan aina ole. Voidaan ajatella esimerkiksi tilannetta, jossa kiinteistön ostaja ja myyjä ovat kiinteistön kauppakirjassa ennakoineet, että kiinteistöllä voi olla ympäristövahinko, ja pyrkineet siirtämään tähän liittyvää vastuuta ostajalle. Tällaisen ehdon ansioista ostaja saattaa saada kiinteistön halvemmalla kuin mikä puhtaan kiinteistön arvo olisi ollut. Mikä on tällaisen ehdon merkitys, jos kiinteistön ostaja vaatiikin myöhemmin pilaantumisesta korvausta muulta ympäristövahingon aiheuttajalta kuin kiinteistön myyjältä?

2. Kuinka laajalle vastuu ulottuu
Huoltamoyrittäjä itse olisi ollut vastuussa maaperän pilaantumisesta ympäristövahinkolain perusteella ja vanhojen vahinkojen osalta yleisten vahingonkorvausoikeudellisten periaatteiden perusteella (tästä jo aiemmin KKO 1995:108). Yrittäjän konkurssin vuoksi vastuuseen haettiin nyt öljy-yhtiöltä, jonka ketjuun huoltoasemayrittäjä kuului.

Hiukan yksinkertaistaen öljy-yhtiön asema voidaan nähdä kolmella eri tavalla:
A) Öljy-yhtiö olisi huoltamoyrittäjän lisäksi katsottava toiminnan harjoittajaksi (jolloin öljy-yhtiö olisi vastuussa sekä ympäristövahinkolain voimaantulon jälkeen tapahtuneista vahingoista että tätä ennen tapahtuneista vahingoista)
B) Öljy-yhtiö ei olisi itse toiminnan harjoittaja mutta se olisi rinnastettavissa toiminnan harjoittajaan (jolloin se olisi vastuussa ympäristövahinkolain säätämisen jälkeen tapahtuneista vahingoista, mutta ei vanhemmista vahingoista)
C) Öljy-yhtiö ei ole sen enempää toiminnan harjoittaja kuin rinnastettavissakaan siihen (vastuuta ei olisi)

Käräjäoikeus asettui tässä kohdan C kannalle. Se otti huomioon mm. öljy-yhtiön ja yrittäjän väliset sopimukset joiden mukaan yrittäjällä oli melko pitkälle menevä vastuu ympäristövahingoista. Samoin se huomioi mm. laitteistojen omistussuhteet sekä tehdyt sijoitukset, ja katsoi, että öljy-yhtiötä ei voitu rinnastaa huoltamotoiminnan harjoittajaan.

Korkein oikeus käänsi asetelman päälaelleen. Sen mukaan öljy-yhtiö ei ollut pelkästään rinnastettavissa toiminnan harjoittajan (kohta B), vaan se oli itse toiminnan harjoittaja (kohta A). KKO kyllä totesi, että huoltamoyrittäjällä oli mahdollisuus yrittäjävoittoon ja riski oman toimintansa tappioista. Olennaisempaa kuitenkin oli, että huoltamoyrittäjän itsenäisyys liiketoiminnassaan erityisesti polttonesteiden jakelutoiminnassa on jäänyt suppeaksi. Öljy-yhtiö joutui maksamaan pankille parisataatuhatta euroa korkoineen.

Ympäristölainsäädäntö hallitusohjelmassa

Blogin kirjoittamisessa on ollut valitettavasti hiukan taukoa. Nytkin kesäkiireet alkavat painaa, ja jatkoa on luvassa elokuussa. Tähän kuitenkin vielä muutama poiminta Kataisen hallitusohjelman niistä osista, jotka koskevat blogin aihetta.

Lupaprosessien selkeyttäminen

Hallitusohjelma: "Selkeytetään ympäristölupajärjestelmää muun muassa poistamalla kaavoituksen, ympäristövaikutusten arvioinnin ja ympäristölupamenettelyiden päällekkäisyyksiä soveltuvilta osin hyvää ympäristönsuojelun tasoa ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia heikentämättä."

Sinänsä tavoitteet ovat hyviä, vaikka muotoilu olisi voinut olla kunnianhimoisempi. Esim. talousvaliokunta lausui pari kuukautta sitten luonnonvarastrategian yhteydessä aika paljon jämäkämmin: ”Lupahallinto kaipaa kiireellisesti kokonaisuudistusta turhan lupabyrokratian karsimiseksi. Tavoitteena tulee olla samaan hankkeeseen vaadittavien hakemusten määrän vähentäminen ja prosessin tehostaminen.”.

Ympäristönsuojelulain uudistaminen

Hallitusohjelma: ”Toteutetaan ympäristönsuojelulain ja -asetuksen kokonaisuudistus tavoitteena turvata ympäristöarvot, torjua ilmastonmuutosta sekä edistää materiaalitehokkuutta ja jätteen synnyn ehkäisyä. Toteutetaan samalla muita ympäristönsuojelulain lupa- ja ilmoitusjärjestelmän toimivuutta ja lain rakenteen selkeyttä parantavia uudistuksia. Luontoarvojen huomioon ottamisen sisällyttäminen ympäristönsuojelulakiin ja sen vaikutukset selvitetään.”

Se, että ympäristönsuojelulakia ja -asetusta uudistetaan, ei ole uutinen. Minimitaso olisi tehdä IE-direktiviivin vaatimat muutokset, mutta tässä liputetaan laajemman uudistamisen puolesta. Ilmastonmuutoksen mainitseminen on ehkä mielenkiintoinen vivahde; tähän asti ympäristönsuojelulain merkitys ilmastonmuutoksen torjunnassa on ollut vähäinen. Luonnonarvojen huomioon ottaminen ympäristönsuojelulain mukaisessa päätöksenteossa on jätetty hallitusohjelmassa avoimeksi. Nythän merkitys on jossain määrin rajallinen, kuten mm. päätöksessä KHO 2005:27 on linjattu.

Maankäyttö- ja rakennuslain uudistaminen

Hallitusohjelma: ”Toteutetaan maankäyttö- ja rakennuslain kokonaisarviointi. Kehitetään kaavoitusprosessin joutuisuutta ja sujuvuutta huomioon ottaen henkilöstöresurssien riittävyys ja kansalaisten oikeus vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon.”

Lienee odotettu lausuma. Kovaa kiirettä ei näytetä edellyttävän, koska maankäyttö- ja rakennuslain osalta ei siis mainittu vielä lain uudistamistyötä, vaan vasta kokonaisarviointi.

Ilmastolaki

Hallitusohjelma: ”Saatujen kokemusten ja selvitysten perusteella hallitus valmistelee esityksen ja tekee erillisen päätöksen ilmastolain säätämisestä ohjaamaan päästökaupan ulkopuolella syntyvien päästöjen vähentämistä.”

Pitäisikö laatia ilmastolaki, jossa erityisesti päästökaupan ulkopuolille sektoreille olisi määrätty tavoitteen ja vastuut? Selkä poliittinen riitakysymys, joka jätettiin avoimeksi.

Hallinto-oikeusprosessien uudistaminen

Hallitusohjelma: ”Jatketaan muutoksenhaun uudistustarpeiden selvittämistä hallinto-oikeuksissa mukaan luettuna valituslupamenettelyn käyttöönottaminen myös korkeimmassa hallinto-oikeudessa.”

Suhteellisen niukasti löytyy mainintoja hallinto-oikeusprosessin kehittämisestä. Siitä on kuitenkin tehty laajamittaista työryhmätyöskentelyä, ja muutosideoita ja -tarvettakin olisi.

Muuta

Lisäksi hallinto-ohjelmasta löytyy ympäristölainsäädäntöä sivuavia asioita, jotka liittyvät mm. kaivostoimintaan, tuulivoimalaitoksiin, vesivoimalaitoksiin, turvetuotantoon ja kalastusasioihin. Niistä ei tällä kertaa enempää.

Hyvää kesää.

Ilmasto-oikeus

Silmäilin uusinta ympäristöpolitiikan ja -oikeuden vuosikirjaa. Parhaiten jäi mieleen Kati Kuloveden artikkeli ”Ilmasto-oikeuden synty? Katsaus ilmastonmuutosta koskevaan sääntelyyn”. Johtopäätösten mukaan ”kehitys näyttäisi viittaavaan siihen, että tulevaisuudessa ilmastonmuutosta koskeva sääntely muodostaa erillisen ’ilmasto-oikeutena’ tunnetun oikeudenalan.”. Laitetaanpa oma arvioni ilmasto-oikeudesta:

1. Kirjoituksen pääpaino on ilmastonmuutosta koskevissa kansainvälisissä sopimuksissa, päästökaupassa ja hiilimarkkinoissa. Kati Kulovesi ja muut alan tutkijat pohtivat vaikkapa Kioton pöytäkirjaa, Marrakeshin sopimusta ja CDM:ää. Tästä on ehkä kehittynyt omaleimainen oikeudellinen kokonaisuus, jota voidaan nimittää ilmasto-oikeudeksi.

2. Jos olen oikein tulkinnut, niin em. kansainvälinen ilmasto-oikeuden tutkimus on Suomessa järjestäytymässä opetuksessa, tutkimuksessa ja järjestötoiminnassa ympäristöoikeuden osaksi. Tämä on monella tapaa luontevaa, mutta ei ongelmatonta, koska ilmasto-oikeus on erityyppistä kuin ympäristöoikeudessa viime vuosikymmenillä eniten esillä olleet tutkimusaiheet. Syntyykö vesioikeuden ja ilmasto-oikeuden spesialistien välille hedelmällistä ja syvällistä keskustelua?

3. Suomen lainsäädännössä ilmastonmuutoksen torjuntaan voivat vaikuttaa lukuisat asiat, kuten päästökauppa, energiaverotus, rakentamismääräykset, kaavoitus, metsälainsäädäntö jne. Tämä lainsäädäntö ei periaatteiltaan ja lähtökohdiltaan muodosta sellaista kokonaisuutta, että sitä olisi järkevää nimittää ilmasto-oikeudeksi.

Sähköpostiin tuli muuten nähtävästi avoin kutsu asiaa sivuavasta tilaisuudesta.

Ympäristörikoksen seurauksia (KHO 2004:83 ja KKO 2011:17)

Kasvihuoneita viljan kuorta polttamalla lämmittänyt pienyrittäjä on työllistänyt oikeuslaitosta urakalla. Jutussa on tullut esille paljon oikeuskysymyksiä, joten pieni referionti on paikallaan:

Tässä tapauksessa yrittäjä ei tehnyt salassa mitään törkeän lainvastaista. Toiminnan perusidea oli ihan hyvä, käyttää polttoaineena halpaa viljan kuorta. Yrittäjä ei kuitenkaan nähtävästi saanut lämpökattilansa puhdistuslaitetta toimimaan riittävän hyvin, ja kattilasta levisi ympäristöön nokea.

Todennäköisesti kunnan ympäristöviranomaiset pyrkivät ensin saamaan epävirallisin vaatimuksin ja huomautuksin tilanteen kuntoon. Netin asiakirjoista ei selviä, kuinka pitkään tätä jatkui.

Kun tilanne ei parantunut, niin kunnan ympäristölautakunta kielsi 2000-
luvun alkupuolella toiminnan ja asetti sille päästöjen raja-arvoja. Yrittäjä ei toiminut ympäristölautakunnan määräysten mukaisesti, vaan jatkoi toimintaansa. Loppujen lopuksi toiminta kiellettiin neljään kertaan. Kun kiellot eivät tehonneet, niin yritykselle tuomittiin uhkasakkoja maksettavaksi kahdesti: 5000 euroa vuonna 2003 ja pari vuotta myöhemmin 10 000 euroa. Näistä prosesseista yksi eteni korkeimpaan hallinto-oikeuteen, joka julkaisi ratkaisunsa vuosikirjassa KHO 2004:83. KHO:n mukaan toiminnan kieltämisen perusteeksi ei riitä pelkkä savukaasujen aiheuttama pilaantuminen, vaan kiellon täytyy perustua ympäristönsuojelulain täsmälliseen säännökseen. Tässä tapauksessa täsmällinen säännös löytyi: koska päästöt aiheuttavat naapureille kohtuutonta rasitusta, niin toiminnalla olisi pitänyt olla ympäristölupa, ja kun toiminnalla ei ollut lupaa, niin sen jatkaminen voitiin kieltää.

Juttu ei päättnyt tähän, vaan asia vietiin myös oikeuteen ympäristörikosasiana. Käräjäoikeus tuomitsi viljan kuoren polttaneen pienyrityksen 5 000 euron yhteisösakkoon ja yrittäjän 60 päiväsakkoon ympäristön turmelemisesta. Hovioikeus alensi yhteisösakon 2 000 euroon. Asia eteni vielä korkeimpaan oikeuteen. Se mietti erityisesti, voitiinko ympäristölautakunnan hallintopakkoasian yhteydessä antaman määräyksen noudattamatta jättämisestä paitsi tuomita uhkasakko niin myös rangaista ympäristörikoksena (syyte ei jostain syystä koskenut toimintaa ilman ympäristölupaa, vaan toimintaa vastoin ympäristölautakunnan määräystä). Korkeimman oikeuden pari viikkoa sitten antaman ennakkoratkaisun mukaan ympäristölautakunnan asettaman kieltomääräyksen rikkominen voi olla rikos. Esittelijäneuvos Sepponen ja vähemmistöön jääneet oikeusneuvokset Esko ja Välimäki esittävät kyllä hyviä vastakkaisia perusteluja. (KKO 2011:17).

Muina seurauksina lain vastaisesta toiminnasta voisi vielä seurata rikokseen liittyvän taloudellisen hyödyn menettäminen valtiolle. Suurin tähän liittyvä suomalainen tuomio on tietääkseni seitsemän miljoonaa markkaa. Edelleen kyseeseen voivat tulla vahingonkorvaukset esimerkiksi naapureille. Näitä ei tässä tapauksessa ainakaan netissä julkaistujen selostusten mukaan tullut esiin.

Belinskij: Oikeus veteen

Lueskelin jo aiemmin mainitsemaani Antti Belinskijn väitöskirjaa Oikeus veteen - Talousveden saatavuus Suomen ja Etelä-Afrikan oikeudessa. Pari pikakommenttia:

Kirjan rakenne oli minusta erinomainen ja mietitty. Siitä nopeasti pääsi kärryille siitä, mitä Belinskij oikeudella veteen tarkoittaa. Kirjassa tarkastellaan erikseen oikeutta ottaa vettä (esim. ottaa pohjavettä tai pintavettä joko omalta tai muiden alueelta). Erikseen tarkastellaan oikeutta saada talousvettä. Tämä osuus jakautuu lukuihin vesihuollon järjestäminen, talousvesipalvelun sisältö sekä vesimaksut. Eli oikeus veteen ei ole vain oikeutta ottaa vettä järvestä tai kaivosta, vaan myös kansalaisen oikeus saada tarpeeksi läheltä jatkuvasti ja riittävästi tarpeeksi hyvälaatuista talousvettä kohtuuhintaan.

Vesimaksuja koskeva luku oli minulle mielenkiintoinen, kun vesimaksujen sääntelyä pystyi vertaamaan itselle tutumpaan sähköverkkopalvelujen hinnoitteluun. Tekstissä esitettiin aika raju väite: ”Kun otetaan huomioon suurten vesihuoltolaitosten tuotot suhteessa peruspääomaan ja liikevaihtoon, vaikuttaa siltä, että vesihuoltolaitoksia käytetään Suomessa VHL 18 §:n vastaisella tavalla piiloverotukseen ja kunnan muiden toimintojen tukemiseen.”.

Energiatehokkuudesta ei päätetäkään ympäristöluvassa (KHO 2011:12)

Suurten teollisuuslaitosten ympäristölupamääräyksissä on ollut usein maininta tehokkaasta energian käyttämisestä. Toiminnanharjoittajat ovat pitäneet näitä määräyksiä usein vähämerkityksisinä ja osittain turhina. Energiansäästöön pyritään joka tapauksessa, jotta yritys ei tuhlaisi rahaa. Käytännön energiansäästötyössä ympäristölupia tärkeämpiä ovat työ- ja elinkeinoministeriön kanssa valmistellut vapaaehtoiset energiansäästösopimukset.

Energiatehokkuusmääräykset ovat myös luonteeltaan erityyppisiä kuin muut ympäristöluvan lupamääräykset. Energiatehokkuudessahan ei ole kyse laitokselta tulevista päästöistä, vaan lähinnä sähkön ja polttoaineiden säästämisestä. IPPC-direktiivi kuitenkin edellyttää asian noteeraamista ainakin jollain tavalla, ja ympäristönsuojelulakia koskevassa hallituksen esityksessä viitataan tarpeeseen antaa energiatehokkuudesta tarvittaessa lupamääräyksiä.

Korkein hallinto-oikeus päätti viime viikolla, että ympäristöluvassa ei voida antaa lainkaan pelkästään energiankäytön tehokkuuteen liittyvää itsenäistä lupamääräystä (KHO 2011:12). Ratkaisusta jouduttiin äänestämään. KHO:n enemmistön perustelujen mukaan laissa on määrätty, mistä voidaan antaa lupamääräyksiä. Kun energiatehokkuusmääräykset eivät sovi näihin määrittelyihin, niin IPPC-direktiivin tulkintavaikutus tai lain esityöt eivät voi oikeuttaa määräyksen antamiseen.

Ympäristönsuojelulakia on siis sovellettu viimeisen vuosikymmenen aikana vähintään kymmeniä kertoja väärin. KHO:n ratkaisun vaikutus tuleviin ratkaisuihin voi kuitenkin jäädä rajalliseksi: ympäristönsuojelulakia ollaan uudistamassa, ja KHO:n ratkaisu otettaneen huomioon tässä työssä.

Periaatteellisesi ratkaisun mielenkiintoisin osa on, kuinka se rajoittaa EU-oikeuden tulkintavaikutusta ja perusteluilla säätämistä. Ainakin minut yllätti, kuinka rajallisen merkityksen KHO direktiiville ja lain esitöille tässä tapauksessa antoi.

Kunnan kaavoitusmonopoli (KHO 2011:11)

Pääkaupunkiseudulla alueen kaavoitus esimerkiksi omakotitalotonteiksi voi nostaa sen arvon monikymmenkertaiseksi. Jotkut kunnat ostavat tai lunastavat maan kunnalle, kaavoittavat oman maansa ja myyvät sitten edelleen valmiina tontteina. Jotkut kunnat taas painottavat maankäyttösopimuksia, jolloin kunta kaavoittaa muiden maita ja maanomistajat maksavat kunnalle esimerkiksi 40–60 % kaavan aiheuttamasta arvonnoususta.

Järvenpää suosii maan ostamista kaupungille. Helsingin hallinto-oikeuteen eteni juttu, jossa Järvenpää oli kaavoittanut noin 10 hehtaarin kaupungin omistaman alueen pääasiassa omakotitalotonteiksi. Uuden kaavoitetun alueen ja jo aiemmin kaavoitetun alueen väliin jäi muutaman hehtaarin suikale maata kaavoittamatta. Syytä tähän ei mitenkään salailtu: Kaupunginhallitus ilmoitti, että kaupunki laatii uusia asemakaavoja vain omistamilleen maille. Kun suikaleen omistajat eivät olleet halukkaita myymään alueitaan kaupungille, niin aluetta ei kaavoitettu lainkaan.

Hallinto-oikeus ratkaisi asian selkeästi. Se totesi, että kaava-alueen rajaus oli määräytynyt muilla kuin maankäyttö- ja rakennuslaissa tarkoitetuilla maankäytöllisillä perusteilla. Rajaus johti kaava-alueen ulkopuolelle jääneen maanomistajan eriarvoiseen kohteluun. Kaava kumottiin mm. perustuslain 6 §:n yhdenvertaisuusperiaatteen perusteella.

Korkein hallinto-oikeus ratkaisi asian vuosikirjaratkaisulla 2011:11. KHO kumosi hallinto-oikeuden päätöksen ja kaava tuli voimaan. KHO totesi kuitenkin perusteluissaan, että kaava-alueen rajaus ei voi perustua pelkästään alueiden omistukseen. Tässä yksittäistapauksessa kaavan rajaus pelkästään kaupungin alueelle oli kuitenkin sallittua, kun otettiin huomioon kunnalle annettu päätäntävalta asemakaavoituksessa sekä

1. maankäytölliset syyt, jotka nähtävästi tarkoittivat kaupungin väitettä, jonka mukaan yksityisten omistamat maat sopivat muuta aluetta paremmin rivitaloille, joille ei ollut samanlaista välitöntä tarvetta kuin kaupungin maalle kaavoitetuille omakotitonteille
2. se, että asemakaavoituksen ulkopuolelle jätetty alue oli pinta-alaltaan yksinäänkin riittävän suuri, jotta se voidaan kaavoittaa tarvittaessa myöhemmin.

KHO:n päätöksestä voivat sekä kunnat että maanomistajat poimia itseään miellyttäviä kohtia. Maanomistajien kannalta päätöksessä todettiin, että maanomistajien yhdenvertaisen kohtelun vaatimus pätee myös yksityisen omistaman maan ja kunnan omistaman maan välillä (perustuslaista tätä ei johdettu, kuten hallinto-oikeus oli tehnyt). Tämän jälkeen voi olla vaikeaa jättää esimerkiksi pieni yksittäinen kiinteistö muun kaava-alueen keskellä kaavoittamatta pelkästään siksi, että aluetta ei saada hankittua kunnalle. Päätöksen pääpaino oli kuitenkin kuntien päätösvallan korostamisella. KHO siunasi menettelyn, jossa pääasiallinen (joskaan KHO:n mukaan ei ainoa) syy kaava-alueen rajaukseen oli alueen kuuluminen kunnalle.

Parveketupakointi ja Montesquieu

Jos asunto-osakeyhtiö kieltää tupakoinnin talon parvekkeilla, niin asukas voi moittia taloyhtiön päätöstä yleisissä tuomioistuimissa: käräjäoikeudessa, hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa. Jos kunnan terveyslautakunta kieltää samalla parvekkeella sauhuttelun, niin lautakunnan päätöksestä valitetaankin hallinto-oikeuteen ja korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Tarvitaanko kahta erillistä tuomioistuinorganisaatiota?

Nettimaailmassa tästä keskusteltiin viime viikolla, kun kaksi bloggaavaa professoria – Jyrki Virolainen ja Jukka Kemppinen – kannattivat molemmat yhdistämistä. Molemmat blogit ovat niin vilkkaita, että keskustelu käytiin parissa päivässä, ja viikon aikana molemmat ovat jo kirjoittaneet useita uusia avauksia. Tässä vähän hitaammalta kirjoittajalta kaksi näkökulmaa:

1. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti ja perusoikeudet. Toisissa blogeissa kommentoijat epäilivät yhdistymisen vaarantavan kansalaisten oikeusturvan, kun yleisten tuomioistuinten väki ajattelee asioista eri tavalla kuin hallinto-oikeustuomarit (esim. virallisperiaate ja tutkimisperiaate). Toki viranomaisen päätöksen lainmukaisuuden tutkiminen vaatii erilaista prosessia kuin vaikkapa rikosasia. Mutta samalla tavalla vaatii rikosasian käsittely erilaista prosessia kuin sopimusriita. Tärkeämpää on, että oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeiset perusteet ovat samantyyppisiä hallinto-, riita- ja rikosprosessissa. Läheisempi yhteys hallinto-oikeustuomareiden ja muiden tuomareiden välillä ei olisi uhka, vaan ehkä jopa kummallekin osapuolelle antoisaa.
2. Vallan kolmijako-oppi. Painotetaanko terveyslautakuntaa, hallinto-oikeutta ja korkeinta hallinto-oikeutta yhtenä kokonaisuutena, jossa eri osapuolet pyrkivät (tietysti toisistaan riippumattomina) yhteiseen päämäärään? Vai painotetaanko tuomioistuimien roolia hallinnosta erillisenä laillisuuden valvojina: tuomioistuin valvoo terveyslautakunnan päätöksen lainmukaisuutta samalla tavoin kuin se valvoo asunto-osakeyhtiön päätöksen lainmukaisuutta? Kummallakin näkökulmalla on sijansa, mutta jälkimmäistä soisi minusta painotettavan vielä nykyistä enemmän.

Yhdistämien ei taida olla missään perusteellisesti pohdittavana, eikä se varmaankaan ole tämän vuosikymmenen asia. Blogeja vakavammin yhdistämistä on arvioitu ainakin Janne Aerin väitöskirjassa Oikeussuojan ulottuvuus hallinnossa

Voiko mittauksiin luottaa

Ennätin pistäytyä pikaisesti Energiateollisuuden ympäristötutkimusseminaarissa ja kuulla muutaman hyvän esityksen.

VTT:n Tuula Kajolinna kertoi alustavia tuloksia tehdyistä päästöjen vertailumittauksista. Erityisjärjestelyin oli saatu aikaan tilanne, jossa kahdeksan päästömittauslaboratoriota mittasi päästöjä samaan aikaan samasta savukaasukanavasta.

Osassa mittauksia hajonta oli kohtuullinen, mutta oli hurjia erojakin. Eräissä mittauksissa (hiukkaspitoisuus raskasta polttoöljyä käytettäessä) pienin tulos oli 19 mg/m³ ja suurin 56 mg/m³. Jos päästöraja olisi 30 mg/m³, niin jonkun mittaajan mukaan kaikki olisi kunnossa ja jonkun mielestä taas luparajaa olisi rikottu selvästi.

Lait uusiksi jätevesisotkun takia?

Ympäristöasioissa eduskunnan hyväksymät lait sisältävät yleensä perusperiaatteet asioista. Täsmällisista päästörajoista ja muista yksityiskohdista säätää valtioneuvosto asetuksilla. Näitä asetuksia löytyy varmaan satoja sivuja.

Jätevesiasetuksen kohdalla tämä ei perustuslakivaliokunnalle kelvannut:

[Valiokunta] pitää ilmeisenä, että asetuksessa on nykyisin sellaista yksilön velvollisuuksien kannalta olennaista normiainesta, joka perustuslain 80 §:n vuoksi kuuluisi lain tasolle. Mainittu säännös edellyttää, että kaikki yksilön oikeusasemaan vaikuttavat keskeiset säännökset tulee antaa lailla. – – Esimerkinomaisesti valiokunta mainitsee tässä vain asetuksen 4 §:n, jossa säädetään jätevesien yleisistä käsittelyvaatimuksista tarkat prosenttirajat mainiten.

Asetuksella ei siis saa säätää prosenttilukuja, joiden perusteella yksityinen kotitalous voi joutua investoinmaan tuhansia euroja jätevesien puhdistamiseen. Mutta perustuslaissa mainitun "yksilön" voi tulkita tarkoittavan myös yrityksiä ja muita yhteistöjä. Voiko asetuksella siis enää jatkossa säätää vaikkapa voimalaitoksille päästörajoja, jotka vaativat yrityksiltä miljoonien eurojen investointeja? Tai sellaisia rajoituksia kivenlouhinnalle, jotka kieltävät louhinnan täysin joissain paikoissa?

Hannele Pokka kirjoitti blogissaan, että perustuslakivaliokunnan jätevesiasetuksen kohdalla ottama tulkinta yllätti ympäristöministeriön. Hän ei kuitenkaan ota kantaa jatkoon. Voiko perustuslakivaliokunnan lausunnon merkitys rajoittua vain jätevesiasiaan, vai aletaanko nyt tehtailemaan kymmeniä sivuja uusia lakeja?