Energiatehokkuudesta ei päätetäkään ympäristöluvassa (KHO 2011:12)

Suurten teollisuuslaitosten ympäristölupamääräyksissä on ollut usein maininta tehokkaasta energian käyttämisestä. Toiminnanharjoittajat ovat pitäneet näitä määräyksiä usein vähämerkityksisinä ja osittain turhina. Energiansäästöön pyritään joka tapauksessa, jotta yritys ei tuhlaisi rahaa. Käytännön energiansäästötyössä ympäristölupia tärkeämpiä ovat työ- ja elinkeinoministeriön kanssa valmistellut vapaaehtoiset energiansäästösopimukset.

Energiatehokkuusmääräykset ovat myös luonteeltaan erityyppisiä kuin muut ympäristöluvan lupamääräykset. Energiatehokkuudessahan ei ole kyse laitokselta tulevista päästöistä, vaan lähinnä sähkön ja polttoaineiden säästämisestä. IPPC-direktiivi kuitenkin edellyttää asian noteeraamista ainakin jollain tavalla, ja ympäristönsuojelulakia koskevassa hallituksen esityksessä viitataan tarpeeseen antaa energiatehokkuudesta tarvittaessa lupamääräyksiä.

Korkein hallinto-oikeus päätti viime viikolla, että ympäristöluvassa ei voida antaa lainkaan pelkästään energiankäytön tehokkuuteen liittyvää itsenäistä lupamääräystä (KHO 2011:12). Ratkaisusta jouduttiin äänestämään. KHO:n enemmistön perustelujen mukaan laissa on määrätty, mistä voidaan antaa lupamääräyksiä. Kun energiatehokkuusmääräykset eivät sovi näihin määrittelyihin, niin IPPC-direktiivin tulkintavaikutus tai lain esityöt eivät voi oikeuttaa määräyksen antamiseen.

Ympäristönsuojelulakia on siis sovellettu viimeisen vuosikymmenen aikana vähintään kymmeniä kertoja väärin. KHO:n ratkaisun vaikutus tuleviin ratkaisuihin voi kuitenkin jäädä rajalliseksi: ympäristönsuojelulakia ollaan uudistamassa, ja KHO:n ratkaisu otettaneen huomioon tässä työssä.

Periaatteellisesi ratkaisun mielenkiintoisin osa on, kuinka se rajoittaa EU-oikeuden tulkintavaikutusta ja perusteluilla säätämistä. Ainakin minut yllätti, kuinka rajallisen merkityksen KHO direktiiville ja lain esitöille tässä tapauksessa antoi.

Kunnan kaavoitusmonopoli (KHO 2011:11)

Pääkaupunkiseudulla alueen kaavoitus esimerkiksi omakotitalotonteiksi voi nostaa sen arvon monikymmenkertaiseksi. Jotkut kunnat ostavat tai lunastavat maan kunnalle, kaavoittavat oman maansa ja myyvät sitten edelleen valmiina tontteina. Jotkut kunnat taas painottavat maankäyttösopimuksia, jolloin kunta kaavoittaa muiden maita ja maanomistajat maksavat kunnalle esimerkiksi 40–60 % kaavan aiheuttamasta arvonnoususta.

Järvenpää suosii maan ostamista kaupungille. Helsingin hallinto-oikeuteen eteni juttu, jossa Järvenpää oli kaavoittanut noin 10 hehtaarin kaupungin omistaman alueen pääasiassa omakotitalotonteiksi. Uuden kaavoitetun alueen ja jo aiemmin kaavoitetun alueen väliin jäi muutaman hehtaarin suikale maata kaavoittamatta. Syytä tähän ei mitenkään salailtu: Kaupunginhallitus ilmoitti, että kaupunki laatii uusia asemakaavoja vain omistamilleen maille. Kun suikaleen omistajat eivät olleet halukkaita myymään alueitaan kaupungille, niin aluetta ei kaavoitettu lainkaan.

Hallinto-oikeus ratkaisi asian selkeästi. Se totesi, että kaava-alueen rajaus oli määräytynyt muilla kuin maankäyttö- ja rakennuslaissa tarkoitetuilla maankäytöllisillä perusteilla. Rajaus johti kaava-alueen ulkopuolelle jääneen maanomistajan eriarvoiseen kohteluun. Kaava kumottiin mm. perustuslain 6 §:n yhdenvertaisuusperiaatteen perusteella.

Korkein hallinto-oikeus ratkaisi asian vuosikirjaratkaisulla 2011:11. KHO kumosi hallinto-oikeuden päätöksen ja kaava tuli voimaan. KHO totesi kuitenkin perusteluissaan, että kaava-alueen rajaus ei voi perustua pelkästään alueiden omistukseen. Tässä yksittäistapauksessa kaavan rajaus pelkästään kaupungin alueelle oli kuitenkin sallittua, kun otettiin huomioon kunnalle annettu päätäntävalta asemakaavoituksessa sekä

1. maankäytölliset syyt, jotka nähtävästi tarkoittivat kaupungin väitettä, jonka mukaan yksityisten omistamat maat sopivat muuta aluetta paremmin rivitaloille, joille ei ollut samanlaista välitöntä tarvetta kuin kaupungin maalle kaavoitetuille omakotitonteille
2. se, että asemakaavoituksen ulkopuolelle jätetty alue oli pinta-alaltaan yksinäänkin riittävän suuri, jotta se voidaan kaavoittaa tarvittaessa myöhemmin.

KHO:n päätöksestä voivat sekä kunnat että maanomistajat poimia itseään miellyttäviä kohtia. Maanomistajien kannalta päätöksessä todettiin, että maanomistajien yhdenvertaisen kohtelun vaatimus pätee myös yksityisen omistaman maan ja kunnan omistaman maan välillä (perustuslaista tätä ei johdettu, kuten hallinto-oikeus oli tehnyt). Tämän jälkeen voi olla vaikeaa jättää esimerkiksi pieni yksittäinen kiinteistö muun kaava-alueen keskellä kaavoittamatta pelkästään siksi, että aluetta ei saada hankittua kunnalle. Päätöksen pääpaino oli kuitenkin kuntien päätösvallan korostamisella. KHO siunasi menettelyn, jossa pääasiallinen (joskaan KHO:n mukaan ei ainoa) syy kaava-alueen rajaukseen oli alueen kuuluminen kunnalle.

Parveketupakointi ja Montesquieu

Jos asunto-osakeyhtiö kieltää tupakoinnin talon parvekkeilla, niin asukas voi moittia taloyhtiön päätöstä yleisissä tuomioistuimissa: käräjäoikeudessa, hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa. Jos kunnan terveyslautakunta kieltää samalla parvekkeella sauhuttelun, niin lautakunnan päätöksestä valitetaankin hallinto-oikeuteen ja korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Tarvitaanko kahta erillistä tuomioistuinorganisaatiota?

Nettimaailmassa tästä keskusteltiin viime viikolla, kun kaksi bloggaavaa professoria – Jyrki Virolainen ja Jukka Kemppinen – kannattivat molemmat yhdistämistä. Molemmat blogit ovat niin vilkkaita, että keskustelu käytiin parissa päivässä, ja viikon aikana molemmat ovat jo kirjoittaneet useita uusia avauksia. Tässä vähän hitaammalta kirjoittajalta kaksi näkökulmaa:

1. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti ja perusoikeudet. Toisissa blogeissa kommentoijat epäilivät yhdistymisen vaarantavan kansalaisten oikeusturvan, kun yleisten tuomioistuinten väki ajattelee asioista eri tavalla kuin hallinto-oikeustuomarit (esim. virallisperiaate ja tutkimisperiaate). Toki viranomaisen päätöksen lainmukaisuuden tutkiminen vaatii erilaista prosessia kuin vaikkapa rikosasia. Mutta samalla tavalla vaatii rikosasian käsittely erilaista prosessia kuin sopimusriita. Tärkeämpää on, että oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeiset perusteet ovat samantyyppisiä hallinto-, riita- ja rikosprosessissa. Läheisempi yhteys hallinto-oikeustuomareiden ja muiden tuomareiden välillä ei olisi uhka, vaan ehkä jopa kummallekin osapuolelle antoisaa.
2. Vallan kolmijako-oppi. Painotetaanko terveyslautakuntaa, hallinto-oikeutta ja korkeinta hallinto-oikeutta yhtenä kokonaisuutena, jossa eri osapuolet pyrkivät (tietysti toisistaan riippumattomina) yhteiseen päämäärään? Vai painotetaanko tuomioistuimien roolia hallinnosta erillisenä laillisuuden valvojina: tuomioistuin valvoo terveyslautakunnan päätöksen lainmukaisuutta samalla tavoin kuin se valvoo asunto-osakeyhtiön päätöksen lainmukaisuutta? Kummallakin näkökulmalla on sijansa, mutta jälkimmäistä soisi minusta painotettavan vielä nykyistä enemmän.

Yhdistämien ei taida olla missään perusteellisesti pohdittavana, eikä se varmaankaan ole tämän vuosikymmenen asia. Blogeja vakavammin yhdistämistä on arvioitu ainakin Janne Aerin väitöskirjassa Oikeussuojan ulottuvuus hallinnossa