Jätteiden kaasutuksen tarina

Kuulin uudentyyppisestä jätteiden kaasutuksesta ensimmäisen kerran vähän yli kymmenen vuotta sitten. Ideana oli valmistaa jätteistä kaasua, puhdistaa kaasu ja johtaa sitten esimerkiksi hiilivoimalaitokseen poltettavaksi. Aiempiin kaasutustekniikoihin verrattuna olennaista oli puhdistusvaihe. Jätteiden poltto hiilivoimalaitoksessa lisää joitain päästöjä. Mutta jos hiilivoimalaitoksessa poltetaan puhdistettua jätteistä valmisettua kaasua, niin sen päästöt eivät lisäänny.

Samoihin aikoihin tekniikan kehittämisen kanssa vuonna 2000 hyväksyttiin uusi jätteenpolttodirektiivi. Sen mukaan jätteitä polttavia voimalaitoksia kohdellaan aivan eri tavalla kuin sellaisia voimalaitoksia, joissa ei polteta jätteitä.

Tästä syntyi ongelma: onko jätteistä valmistetun ja puhdistetun kaasun poltto jätteenpolttoa vai ei?

Ensinnä on mahdollista tulkita, että voimalaitos ja jätteenkaasutuslaitos yhdessä muodostavat jätteenpolttolaitoksen. Kutsun tätä vaikkapa nimellä ”tiukimman mukaan”:


Toisaalta voidaan tulkita, että kaasutuslaitoksessa valmistetaan jätteistä poltettavaksi kelpaavaa kaasua, ja tämä kaasumainen polttoaine poltetaan sitten tavallisessa voimalaitoksessa. Voimalaitoksessa ei siis polteta jätteitä, vaan kaasumaista polttoainetta. Kutsun tätä nimellä "järkiratkaisu":

Kumpikin vaihtoehto kuvaa siis fyysisesti samaa tilannetta, mutta tilanteen oikeudellinen hahmottaminen on erilaista. (Tulkintavaihtoehdoille antamistani nimistä päättelykykyisimmät arvannevat, että en suhtaudu kysymykseen täysin tieteellisen objektiivisesti.)

Yksityiskohtiin menemättä ”tiukimman mukaan” kustannukset ovat useissa tapauksissa niin monta miljoonaa euroa ”järkiratkaisua” enemmän, että investointipäätöksiä ei tehdä, ennen kuin tulkinta on selvä.

Asia nousi kunnolla esiin vuosina 2001–2002, kun alettiin puuhata konkreettista asiaan liittyvää hanketta. Mielipiteet menivät ristiin. Esimerkiksi Suomen luonnonsuojeluliitto ja useat virkamiehetkin katsoivat asiaa ”tiukimman mukaan”, mutta toisaalta monet ympäristöviranomaiset hyväksyivät ”järkiratkaisun”. Vuoteen 2005 mennessä asiasta oli saatu jo useansuuntaisia kannanottoja, mutta ei lopullista selvyyttä. Tällöin se hanke, jossa itse olin mukana, lopetettiin:

Helsingin Sanomat 13.1.2005

Martinlaaksoon ei tule kierrätysjätteen polttolaitosta

Pitkä valituskierre nujersi kaasutuslaitoksen

Yritys korvat kivihiiltä kierrätyspolttoaineella Martinlaakson voimalaitoksessa on romuttunut. Vantaan Energian, Vapon ja Pohjolan Voiman tytäryhtiön Powest Oy:n yhteiseltä hankkeelta on mennyt kannattavuus lupavalitusten pitkän käsittelyn vuoksi. Puuhamiehet ovat nostaneet voimattomina kädet ylös.

Pian tämän jälkeen korkein hallinto-oikeus antoi ”järkiratkaisuun” viittaavan päätöksen. Tämä ei kuitenkaan selvittänyt asiaa lopullisesti, koska kyseinen prosessi oli alkanut niin aikaisin, että siinä ei sovellettu suoraan jätteenpolttoasetusta. Hiukan myöhemmin oli käynnistynyt Lahti Energian samantyyppinen hanke, jossa ensimmäinen lupahakemus on tietääkseni tehty vuonna 2002. Siitä EU-tuomioistuin on antanut vuonna 2008 ”järkiratkaisun” (C-317/07). Uudessa päätöksessään vuonna 2010 EU-tuomioistuin vielä tarkensi, että ”järkiratkaisu” on mahdollinen nimenomaan sillä edellytyksellä, että kaasu puhdistetaan (C-209/09). Jos puhdistamatonta jätteistä kaasutettua kaasua poltetaan voimalaitoksessa, niin mennään ”tiukimman mukaan”. Korkein hallinto-oikeus on ennättänyt julkaista asiasta jo kolme vuosikirjaratkaisua: KHO 2007:45, KHO 2009:51 ja KHO 2010:58.

Olisi tähän vähän nopeamminkin voinut tulla selvyys.

Vahingonkorvaus maaperän pilaantumisesta (KKO 2011:62)

Uudessa korkeimman oikeuden ratkaisemassa tapauksessa KKO 2011:62 pankki oli ostanut huoltamoyrittäjän konkurssipesältä maa-alueen. Kiinteistö osoittautui myöhemmin pilaantuneeksi. Huoltoasema kuului öljy-yhtiön valtakunnalliseen huoltoasemaketjuun. Tapauksessa ratkaistiin, oliko öljy-yhtiö vahingonkorvausvastuussa kiinteistön ostaneelle pankille.

1. Vahingonkorvauksen ja kaupanvastuun suhde
Ensiksi KKO käsitteli vahingonkorvausvastuun suhdetta kiinteistön myyjän vastuuseen. Normaalistihan kiinteistön ostaja voi vaatia esimerkiksi hinnanalennusta myyjältä, jos kiinteistön maaperän osoittautuu pilaantuneeksi. KKO:n mukaan ostajan ei tarvitse tyytyä tähän. Kiinteistön myyjän vastuu ei estä ostajaa vaatimasta vahingonkorvausta kiinteistöllä ilmenneestä ympäristövahingosta muulta taholta.

KKO:n linja ei ole yllättävä, ja tämäntyyppisesti asiaa on kirjallisuudessa arvioitu. Mitenkään ongelmaton sopimussuhteiden ja ympäristövahinkojen välinen suhde ei kuitenkaan aina ole. Voidaan ajatella esimerkiksi tilannetta, jossa kiinteistön ostaja ja myyjä ovat kiinteistön kauppakirjassa ennakoineet, että kiinteistöllä voi olla ympäristövahinko, ja pyrkineet siirtämään tähän liittyvää vastuuta ostajalle. Tällaisen ehdon ansioista ostaja saattaa saada kiinteistön halvemmalla kuin mikä puhtaan kiinteistön arvo olisi ollut. Mikä on tällaisen ehdon merkitys, jos kiinteistön ostaja vaatiikin myöhemmin pilaantumisesta korvausta muulta ympäristövahingon aiheuttajalta kuin kiinteistön myyjältä?

2. Kuinka laajalle vastuu ulottuu
Huoltamoyrittäjä itse olisi ollut vastuussa maaperän pilaantumisesta ympäristövahinkolain perusteella ja vanhojen vahinkojen osalta yleisten vahingonkorvausoikeudellisten periaatteiden perusteella (tästä jo aiemmin KKO 1995:108). Yrittäjän konkurssin vuoksi vastuuseen haettiin nyt öljy-yhtiöltä, jonka ketjuun huoltoasemayrittäjä kuului.

Hiukan yksinkertaistaen öljy-yhtiön asema voidaan nähdä kolmella eri tavalla:
A) Öljy-yhtiö olisi huoltamoyrittäjän lisäksi katsottava toiminnan harjoittajaksi (jolloin öljy-yhtiö olisi vastuussa sekä ympäristövahinkolain voimaantulon jälkeen tapahtuneista vahingoista että tätä ennen tapahtuneista vahingoista)
B) Öljy-yhtiö ei olisi itse toiminnan harjoittaja mutta se olisi rinnastettavissa toiminnan harjoittajaan (jolloin se olisi vastuussa ympäristövahinkolain säätämisen jälkeen tapahtuneista vahingoista, mutta ei vanhemmista vahingoista)
C) Öljy-yhtiö ei ole sen enempää toiminnan harjoittaja kuin rinnastettavissakaan siihen (vastuuta ei olisi)

Käräjäoikeus asettui tässä kohdan C kannalle. Se otti huomioon mm. öljy-yhtiön ja yrittäjän väliset sopimukset joiden mukaan yrittäjällä oli melko pitkälle menevä vastuu ympäristövahingoista. Samoin se huomioi mm. laitteistojen omistussuhteet sekä tehdyt sijoitukset, ja katsoi, että öljy-yhtiötä ei voitu rinnastaa huoltamotoiminnan harjoittajaan.

Korkein oikeus käänsi asetelman päälaelleen. Sen mukaan öljy-yhtiö ei ollut pelkästään rinnastettavissa toiminnan harjoittajan (kohta B), vaan se oli itse toiminnan harjoittaja (kohta A). KKO kyllä totesi, että huoltamoyrittäjällä oli mahdollisuus yrittäjävoittoon ja riski oman toimintansa tappioista. Olennaisempaa kuitenkin oli, että huoltamoyrittäjän itsenäisyys liiketoiminnassaan erityisesti polttonesteiden jakelutoiminnassa on jäänyt suppeaksi. Öljy-yhtiö joutui maksamaan pankille parisataatuhatta euroa korkoineen.